Punahilkka – rakkaus ja kuolema lähietäisyydellä
-
Liput
-
Tyylilaji
-
Kesto
-
Näyttämö
-
Ensi-ilta
-
Tuotanto
1980-luvun lopulla turkulaista teatteria moitittiin jähmeästä ilmapiiristä. Monet taitelijat tunsivat, että yhteys yleisön ja teosten välillä oli katkeamassa. Eräs reaktio oli tuoda esitys kirjaimellisesti lähemmäs yleisöä. Katsojat päästettiin roolihahmojen olohuoneeseen, kun Turun Kaupunginteatteri vei näytelmän 1800-luvun kaupunkipalatsiin.
Märta Tikkasen vuonna 1986 julkaistu Punahilkka-romaani kertoo pienestä Punahilkasta, jonka vanhemmat eivät koskaan riitele ja jonka äidin kirjoituspöydälle ei ole kotona tilaa.
Kun Punahilkka kasvaa aikuiseksi, hän kohtaa Suden ja rakastuu, äitinsä varoituksista huolimatta. Riitaisassa sudenpesässä ei kuitenkaan ole Punahilkalle omaa tilaa sen enempää kuin tämän äidillä oli lapsuuden tukahduttavassa porvariskodissa.
Tikkasen teoksia on tuotu teatterilavoille harvakseltaan. Turun Kaupunginteatterin Punahilkka – kuvia rakkaudesta ja kuolemasta on Punahilkka-romaanin ainoa näyttämösovitus. Näytelmä sai ensi-iltansa vain kaksi vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen, tammikuussa 1988.
Aikuisen Punahilkan roolin näytellyt Eila Halonen nostaa näytelmän esille eräänä uransa tärkeimmistä kokemuksista. Hänen mukaansa Tikkasen kirjasta oli hyvä lähteä rakentamaan näytelmää.
”Teksti käsitteli kaikki isot asiat, joita ihmisen elämässä on. Parisuhde, intohimo, kuolema, lapset, väkivalta, hellyys… Näytelmässä oli elämän perusmateriaali kohdallaan.”
Punahilkan dramatisoivat Liisa Urpelainen ja ohjaaja Laura Jäntti. Romaanin pirstaleinen kerronta hajotettiin palasiksi, joiden pohjalta kohtauksia improvisoitiin. Näytelmässä olivat läsnä samaan aikaan sekä Punahilkan lapsuus että aikuisuus.
Ratkaisua pidettiin onnistuneena. ”Keskinkertainen kirja, erinomaista teatteria”, Turun Sanomien kriitikko Jyrki Vuori napautti.
Punahilkka – kuvia rakkaudesta ja kuolemasta
Kantaesitys Turun Kaupunginteatterissa 29.1.1988.
Kirjailija Märta Tikkanen, suomennos Eila Pennanen ja Liisa Urpelainen, dramaturgia Laura Jäntti ja Liisa Urpelainen, ohjaaja Laura Jäntti, lavastus Tiina Makkonen, puvustus Päivi Tiura, valot Timo Grönroos, äänisuunnittelu ja musiikkidramaturgia Bert Karlsson, tarpeiston suunnittelu Pirkko Varjonen
Rooleissa: Eila Halonen (Punahilkka), Tapio Kouki (Isä), Seppo Maijala (Susi), Marja Pesonen (Äiti), Jukka Pitkänen (Pikkuveli), Tuire Salonen (Pikku-Punahilkka, Sudenpentu)
Empirepalatsista sudenpesäksi
Punahilkka – kuvia rakkaudesta ja kuolemasta sai ensi-iltansa Hjeltin talossa Vanhan Suurtorin laidalla, Turun vanhassa keskustassa.
Hjeltin talo valmistui vuonna 1831. 1980-luvulle tultaessa vanha kaupunkipalatsi oli ehtinyt toimia liiketilana ja putkana. Poliisilaitoksen poistuttua rakennus oli jäänyt tyhjilleen.
Ohjaaja Laura Jäntti näki rapistuneen talon täydelliseksi paikaksi Punahilkalle.
”Teatteritalossa sille ei ollut sijaa, eikä sitä oikeastaan sinne olisi voinut tehdäkään”, Jäntti totesi Turun Sanomien haastattelussa.
Näyttelijä Eila Halonen on samaa mieltä.
”Teos vaati ne huoneet, ja yleisön kosketusetäisyydelle. Tila mahdollisti esityksen.”
Pieneen esitystilaan mahtui 60 hengen yleisö, joka vaihtoi väliajalla istumapaikkaa huoneesta toiseen, Punahilkan lapsuudenkodista turkeilla vuorattuun sudenpesään. Lavastus syntyi talon oman arkkitehtuurin ehdoilla.
”Lavastaja Tiina Makkonen muovasi käyttöömme kolme tilaa ja rappukäytävän. Työryhmä jeesasi muutostöissä esimerkiksi seiniä maalaamalla”, Halonen kertoo.
Hjeltin talo muokattiin Punahilkan kodiksi, mutta kaupungin omistuksessa olleen rakennuksen peruskorjaus uhkasi katkaista näytelmän esityskauden. Kaupungin rahapula koitui teatterinystävien onneksi. Kun remontti viivästyi, Punahilkka sai lisäesityksiä.
Vieraisilla Punahilkan olohuoneessa
Yleisö jätti takkinsa Hjeltin talon eteiseen ja astui suoraan esityksen maailmaan, Punahilkan kotiin. Katsojat ylettivät paikoiltaan miltei koskettamaan näyttelijöitä.
”Oli jännittävää ja aika ihanaakin näytellä niin valtavan lähellä yleisöä. Isoa ilmaisua ei tarvittu, vaan ripsenvärähdyskin kantautui katsojille”, Halonen kertoo.
”Näyttelijälle kova paikka oli, että ilmaisun tuli olla täysin totta. Esittämisen taakse ei voinut mennä, joten olimme kaikki näytöksissä mukana sydänverellä.”
Punahilkka teki suuren vaikutuksen. Teatteri-lehti nosti sen kriitikkoäänestyksessään yhdeksi 1980-luvun tärkeimmistä teoksista – yhtenä kuudesta Helsingin ulkopuolisesta teoksesta listan neljänkymmenen esityksen joukossa.
”Etukäteen ajateltiin, että teos ei vedä. Kävikin juuri toisinpäin. Näytelmä oli niin suosittu, että olisimme voineet esittää sitä loppuikämme”, Halonen naurahtaa.
”Esitys oli yleisön mielestä järjettömän koskettava. Loppukiitoksissa katsomon tunne oli pakahduttava. Ihmiset oikeasti itkivät. Monelle näytelmä oli puhdistava ja vapauttava kokemus.”
Punahilkan viimeinen esitys nähtiin viimein vuoden 1989 lopulla. Näytelmää esitettiin yhteensä 99 kertaa ja sen näki 6 099 katsojaa.
Vieraissa nurkissa
Turun Kaupunginteatterin tilakokeilut eivät päättyneet Punahilkkaan.
Vuonna 1988 sai ensi-iltansa myös Juha Malmivaaran ohjaama Kohtauksia eräästä teloituksesta, joka vei yleisön Linnankadun vanhaan köysitehtaaseen. Tehdas oli rappiolla ja ympäröivä alue autio ja synkkä. Yleisöä kuljetettiin pitkin 300 metriä pitkään tehdaskäytävään lavastettua Venetsiaa.
Uudet esitystilat aiheuttivat mielenkiinnon lisäksi nurinaa. Turkulainen-lehden kolumnisti Heimo Kallio ihmetteli, miten alle kolmekymmentä vuotta sitten vihitty teatteritalo ei enää kelpaa taiteen tekemiseen, vaan yleisön täytyy kompuroida tilapäisissä esityspaikoissa. Huonojalkaiset älkööt vaivautuko, Kallio puhahti.
Erikoisista esityspaikoista jäi kuitenkin hyviä muistoja sekä teosten katsojille että niiden tekijöille.
”Tilan vaihtaminen vaatii oman vääntönsä jo ihan teknisestikin, mutta uusi tila saattaa tuoda mukanaan uutta ajattelutapaa”, Eila Halonen summaa.
Teksti: Siiri Liitiä‘
Näyttämönä Turku
Punahilkka – kuvia rakkaudesta ja kuolemasta oli ensimmäinen esitys, jonka Turun Kaupunginteatteri esitti oman talonsa ulkopuolella sitten vuoden 1962, jolloin teatteritalo valmistui.
Sittemmin teatteri on tehnyt useita ekskursioita teatterisalien ulkopuolelle. Muun muassa höyrylaiva Ukkopekka, Turun tuomiokirkko ja Vähätori ovat taipuneet teatterilavoiksi. Esityksiä on viety myös Turun keskiaikaisille markkinoille ja vanhainkoteihin.