Cabaret’n superfani Heli
Helillä on eri esitysten katsomiskerroista tarkka tilasto, jossa Cabaret ehtii kivuta vielä korkeammalle ennen esityskauden päättymistä. Musikaalit ovat niin olennainen osa Helin elämää, että niiden dialogilla hoituvat tarpeen vaatiessa myös parisuhdekeskustelut.
Millainen yhteinen historia sinulla ja Cabaret-musikaalilla on?
Se on ensimmäinen musikaali, jonka olen koskaan nähnyt! Vuosi oli 1997 ja paikkana Mikkelin Teatteri. Jakob Höglundin versio on viides näkemäni, ja luvalla sanoen olin ehkä jopa pettynyt, kun kuulin että Turun Kaupunginteatteri ottaa sen ohjelmistoonsa. Että ettekö enää puhkikulutetumpaa musikaalia keksineet, kun sehän pyörii joka kaudella vähintään kahdessa Suomen teatterissa. Mutta Höglundin rohkea ja kaikkia aisteja hellivä ohjaus tekee siitä aivan kuin uuden show’n.
Mikä on parasta Turun Cabaret-musikaalissa?
Sen ainutlaatuisen monitaitoinen ensemble, jota Höglund hyödyntää ennenkokemattoman monipuolisesti. Onkohan onnistumisen salaisuus siinä, että ohjaaja on itse myös esityksen koreografi, jolloin liike ja äänet ja musiikki on ollut luontevaa integroida tarinankerrontaan? Iloitsen aina myös siitä, kun orkesteri nostetaan montusta yleisön nähtäville. Olenhan joskus kuullut senkin, kun loppuaplodeihin saapuvia musikkoja ihmetellään katsomossa tyyliin ”ketäs nää on?” tai ”tuliks toi musa siis koko ajan livenä?!”.
Mitä fanitat?
Pisimpään ja hartaimmin olen fanittanut Elvistä. Yläasteikäisenä katsoin Elviksestä tehtyä dokumenttielokuvaa ja täysin selittämättömästä syystä aloin kiljahdella ääneen. Siitä saakka Elviksen musiikki on kulkenut mukana elämässäni, eräänlaisena soundtrackina niin riemussa kuin murheessa. Olen käynyt pari kertaa Elviksen kotona Gracelandissa ja minulla on Elvis-aiheinen tatuointi.
Entä mitä teatteri sinulle merkitsee?
Teatteri on minulle tapa irtautua arjesta ja tästä maailmasta, tempautua mukaan satuun ja etenkin kokea koko inhimillisten tunteiden kirjo, turvallisesti samettituolissa istuen. Teatteri antaa minulle luvan nauraa silloinkin, kun ei muuten yhtään naurattaisi, ja sen kanssa itken niitäkin kyyneleitä, jotka eivät ulkomaailmassa muuten uskaltaisi tulla. Kaikkein konkreettisimmin tunsin teatterin arjen yläpuolelle kohottavan vaikutuksen, kun veljeni sai sydänsiirteen. Odotimme huolesta sekaisin tietoa leikkauksen onnistumisesta ja toipumisen etenemisestä. Niinä viikkoina tuntui erityisen lohduttavalta mennä teatteriin, hukkua hetkeksi glitteriin ja höyheniin, ja unohtaa kaikki, mitä pimennetyn teatterisalin ulkopuolella on meneillään.
Mitä toistuvat katselukerrat sinulle antavat?
Tätä kysytään hämmentävän usein. Ihmisistä on omituista, että käyn katsomassa saman esityksen useampaan kertaan, vaikka he itse olisivat katsoneet Frendien kaikki kymmenen tuotantokautta kymmeneen kertaan kyllästymättä. Useammat katselukerrat antavat mahdollisuuden huomata aina jonkun uuden yksityiskohdan repliikeissä, liikkeessä, ilmeissä tai vaikka lavasteissa. Cabaret’ssa Miiko Toiviainen on niin kertakaikkisen häkellyttävän valovoimainen, että parilla ensimmäisellä katselukerralla en varmaan edes huomannut, että lavalla on muitakin! Toistuvat katselukerrat ovat tartuttaneet minun ja puolisoni keskinäiseen puheenparteen lukuisia sitaatteja. Hiljaisista Silloista suuhun jäi erityisen käyttökelpoinen tokaisu: ”No sitä ei nyt kysytty!”. Ja Sugarista: ”Näinkö tapahtui?!”. Ja Les Miserablesta: ”Vad sa hon nu?”. Ja Anastasiasta: ”Mikä tämä on? En halua sitä!”. Ja tietysti Cabaret’sta: ”Taasko te toitte jotain pientä?”
Suosikkinäyttelijäsi juuri nyt?
Eiiihhh… Kuin joutuisi valitsemaan suosikkinsa omista lapsistaan! Voiko tähän juuri nyt vastata muuta kuin Miiko Toiviainen, jonka ansaitusti ylistetty Seremoniamestari on niin ”intimidating”, ettei häntä uskalla edes katsoa silmiin, muttei voi olla katsomattakaan? Tai ehkä suosikkini on sittenkin Sinikka Sokka, joka Anastasian täysin uskottavasta leskikeisarinnasta muuntautui noin vain potatkin itse kuuraavaksi kamalan majatalon emännäksi.
Mikä on teatterikäyntisi kohokohta?
Tämän syksyn kohokohtia ovat ehdottomasti olleet Kit Kat Clubit, joissa on ollut mahdollisuus tervehtiä Cabaret-työryhmän jäseniä. Juttutuokioissa on ollut vahvasti läsnä molemminpuolinen lämpö ja arvostus.
Miten valmistaudut teatterikäyntiin?
Otan snapsin giniä. ”Kai meillä on? Tarkoitan: kaikillahan on!”
Hienoin hetkesi teatterifanina?
Kaudella 2012–13 kävin katsomassa Åbo Svenska Teaterin Hair-musikaalin 22 kertaa. Istuin salissa aina eturivin päässä näyttämövasemmalla ja jälkeenpäin kuulin, että työryhmä oli jo kauden mittaan tottunut esityksen alussa aina tarkistamaan, olenko paikalla. Ihastuin aivan hillittömästi Hairin musiikkiin ja vahvaan tarinaan – ja varsinkin Filip Ohlsin esittämään Woofin hahmoon. Kiitoksena ikimuistoisesta kaudesta halusin yllättää ja pukeutua viimeiseen näytökseen kyseisen hahmon kanssa samanlaisiin vaatteisiin. Siihen aikaan Suomessa ei vielä juurikaan oltu nähty katsomoissa musikaali-cosplayta. Mutta se olinkin minä, joka yllätyin. Viimeisessä päivänäytöksessä Woof soolonumerossaan repäisi paitansa auki niin kuin aina, yleensä paljastaakseen jonkun ensemblen jäsenen nimen kirjoitettuna rintaansa. Leukani putosi kirjaimellisesti lattiaan asti, kun yhtäkkiä näin iholle kirjoitettuna MINUN nimeni! Se on edelleen minulle ”The Ultimate Fan Appreciation Moment”.
Pääkuvassa Heli (vas.) ja Annika Kit Kat Clubilla 25.11. Heitä yhdistää tamperelaisuus ja intohimoinen teatterissa käyminen.
Cabaret-musikaalin ehtii nähdä Turun Kaupunginteatterissa vielä 23.2.2024 asti.
Lue muut superfanien haastattelut
Emeritusprofessori Pekka pitää Turun Cabaret’a täydellisenä.
Eliselle teatteri on huilia suurperhearjesta ja opiskelusta.