Ei sitä saa sanoa!

Onneksi sen saa sentään kirjoittaa ilman kuolettavia seuraamuksia, ja sanoakin, jos se on parhaillaan tekeillä ohjelmistoon. Puhutaan tietenkin Macbethista. 

Macbethin kirous on yksi tunnetuimmista taikauskomuksista teatterimaailmassa. William Shakespeare kirjoitti tämän verisen tarinan dynamoksi kolme noitaa, joiden langettama ennustus sysää Macbethin tuhon tielle. Ei siis ole ihme, että näytelmään liitetään kaikenlaisia ikävyyksiä povaavia uskomuksia.  

Näytelmä on kirottu, sillä Macbethin alkuperäinen esittäjä kuoli traagisesti kesken näytöksen. Vai kirosiko itse Shakespeare sen, jotta kukaan muu ei sitä kuunaan voisi ohjata? Vai puhutaanko kirouksesta, koska niin moni kituuttava teatteri on ottanut sen ohjelmistoonsa viimeisenä oljenkortenaan, mutta kaatunut silti talousvaikeuksiinsa? Turmio on luvassa joka tapauksessa, jos teatteri tähän näytelmään tarttuu. Yleisö lienee huonolta onnelta kuitenkin turvassa, joten sukella saliin vaan ja arkihuolesi kaikki heitä! 

Näyttelijöiden sen sijaan ei tule näytelmän nimeä mainita, eikä sitä näyttämön ulkopuolella siteerata. Jos kuitenkin lipsahtaa, voi poloisen pelastaa repliikkien lausuminen näytelmästä Kaksi nuorta Veronalaista tai Kesäyön unelma. Auttaa myös, jos poistuu teatterista, pyörähtää kolme kertaa ympäri ja sylkäisee. Repliikkien ja iskujen ohella työryhmällä on siis paljon muutakin muistettavaa esitystä rakentaessa. 

Tarinoiden turvamuuri

Teatteri on yhteisöllisenä, tarinoiden ympärille rakentuvana taidelajina taikauskolle altis ympäristö. Perinteisiin tukeutuminen auttaa näyttelijöitä keskittymään työhönsä, kun totutut tavat ja uskomukset rakentavat ympärille suojamuuria. Rutiinit tuovat varmuutta esityksiin, kaavan toistuessa tismalleen samanlaisena kaiken voi luottaa menevän hyvin. Ihmisten siirtyminen teatterista toisiin taas on auttanut tiettyjä toimintatapoja leviämään vuosisatojen saatossa. Tiesitkö näistä teatteriin liittyvistä uskomuksista: 

Viheltely on kielletty. Ennen vanhaan näyttämömiehet laskivat ja nostivat köysillä lavasteita ja seiniä. He kommunikoivat keskenään viheltämällä. Joten näyttämöllä viheltäjä saattoi saada lavasteen päähänsä. Siniset vaatteet tuottavat huonoa onnea. Ainakin tuottajien mielestä niihin aikoihin, kun sininen väriaine kuului kaikkein kalleimpien joukkoon. Näyttämöllä ei saa koskaan polttaa kolmea kynttilää, sillä hän, joka seisoo lähimpänä lyhyintä kynttilää, kuolee ensimmäisenä. Tai pääsee naimisiin ensimmäisenä, oma kirouksensa kai siinäkin.

Riikinkukon sulan kuvioinnissa nähtävä silmä on Kreikan mytologiassa surmatun jättiläisen paha silmä, joten sen tuominen lavalle kiroaa kaikki, myös yleisön. Oikeaa rahaa ja koruja ei tuoda näyttämölle. Syy tähän on helppo ymmärtää köyhän kulttuuriväen keskellä. Toisen tarpeistoon ei kosketa. On niin paljon kätevämpää, että tavarat löytyvät pimeällä sivunäyttämöllä omalta paikaltaan, kun niitä tarvitaan esityksessä.

Onnentoivotuksen sijaan ensi-iltapäivänä toivotellaan ”Potkuja!” eikä siihen saa vastata kiitoksella, ettei vaan pilaa tärkeää esitystä. Ennen ensi-iltaa näyttelijät eivät myöskään saa kumartaa ennakkoyleisölle. Kukilla ja lahjoilla ei saa palkita näyttelijää, ennen kuin työsuoritus on tehty, muutenhan se voi jäädä laiskaksi.  

Ja peiliä ei saa tuoda näyttämölle. Teatterivalot voivat siihen osuessaan sokaista sekä yleisön että näyttelijän, joka voi vaikka tipahtaa lavalta. Ja onhan teatteri jo itsessään yhteiskunnan ja ihmisen peili. 

Lisää teatteriin liittyvästä taikauskosta voi lukea mm.  

• Juho Golnik – Kehota minua katkaisemaan koipeni, opinnäytetyö 2011 
• Mark Robinson – 13 theater supertitions  
• https://www.chickenshed.org.uk/news/13-theatrical-superstitions