Valokeilassa: Riitta Salminen

Takana on nimittäin pian 30 vuotta Turun Kaupunginteatterin näyttämöillä sekä liuta upeita rooleja. Ja mitä enemmän elämänkokemusta kertyy, sitä enemmän näyttelijällä on yleisölle annettavaa. Haastattelu on tehty joulukuussa 2020.

Riitta, millaiset asiat ovat sinulle sydämen asioita?

Rakkaimmat ihmiset tietenkin. Mutta erityisesti myös lapset. Omassa lapsuudessani on kokemus huostaanotosta ja jos en olisi tällä alalla, voisin tehdä lastensuojelutyötä. Myös psykologia kiinnostaa, se millaisia ihmiset ovat. Näyttämö tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutkia ihmisyyttä.

Olet näytellyt 19-vuotiaasta saakka. Miksi sinusta tuli näyttelijä ja miten urasi alkoi?

Ensimmäinen näkemäni näytelmä lapsena oli Turun Kaupunginteatterin Ville Viheltäjä, jossa Juha Muje oli pääosassa. Silloin tajusin, että on olemassa tällainen maailma kuin teatteri ja halusin heti osaksi sitä. Nuorena Tampereella asuessani työkaveri vinkkasi avoimesta hausta Työväen Teatterin Lätsä-musikaaliin. Haku oli jo päättynyt, mutta soitin teatterille ja pääsin koe-esiintymiseen. Silloin ja sen jälkeen on kieltämättä käynyt aivan hemmetinmoinen mäihä, että olen saanut jatkaa aina uusiin produktioihin.

Tulit meille näyttelijämiehesi Mika Kujalan kanssa vuonna 1991, millainen siirtymä Turkuun oli?

Olin muuttanut vuonna 1989 Mikan perässä Hämeenlinnaan, jonka kaupunginteatterissa esiinnyin kaksi vuotta. Kasvava perheemme oli tekemässä tarjousta asunnosta siellä, kun saimme puhelun Turun Kaupunginteatterista. Turku oli minulle lapsuudesta tuttu kaupunki ja päätimme tarttua työtarjoukseen. Sisääntuloproduktiomme tässä teatterissa oli Iloinen leski. Olin silloin tuore äiti ja elämäni ensimmäinen operettirooli muiden mullistusten keskellä oli melkoinen startti uralle täällä.

Turun Teatterisäätiö palkitsi sinut 2017 taiteellisista ansioista ja pitkästä urasta Turun Kaupunginteatterissa. Sanoit silloin, että roolit käyvät vanhemmiten mielenkiintoisemmiksi, kun niistä löytää itse enemmän puolia. Oletko yhä samaa mieltä?

Kyllä, jokainen rooli pitääkin tehdä itselle kiinnostavaksi, oli se miten pieni tahansa. Joskus pienemmissä rooleissa on päärooleja suurempia haasteita, kun aikaa ja sanottavaa on vähemmän. En ole koskaan ollut urakeskeinen ihminen, minulle näytteleminen on elämäntapa. Haluan ammentaa rooleihin omista kokemuksista, joita on pitänyt käydä läpi ja jakaa niitä tunteita näyttämöllä.

Onko viimeaikaisissa rooleissasi ollut sinua koskettavia henkilöitä?

Kyllä Cabaret-musikaalin Fräulein Schneider meni syvälle. Se rakkaustarina, joka ei pääse toteutumaan ja elämän kohtuuttomuus on niin argh! Varjan roolissa Kirsikkapuistossa (2012) oli samaa lohduttomuutta.

Roolistasi Cabaret-musikaalissa on sanottu some-palautteessa näin: “Esityksen todellinen tähti on Riitta Salminen… rouvassa oli kyllä sellaista läsnäoloa, kipua, rauhaa, tarkkuutta, ajattelua ja pakahduttavuutta…”. Millaista Fräulein Schneiderin herkkää roolia oli rakentaa ison musikaalityöryhmän ja hulinan keskellä?

Ohjaajamme Jakob Höglund osasi ottaa kaikki työryhmässä huomioon yksilöinä, se loi turvallisen ilmapiirin ja jokainen sai aikaa roolinsa hiomiseen. En itse valmistele juurikaan roolejani ennen harjoituskautta, koitan vain opetella repliikit ja olla mahdollisimman auki.

Pian sinulla on alkamassa neljäs vuosikymmen Turun Kaupunginteatterissa. Mitä ajatuksia 30 vuotta samassa työpaikassa herättää?

Paljon on yhteisiä onnistumisia, ja epäonnistumisiakin, muisteltavaksi. Suurimman osan ajasta teatterillakin olen jakanut Mikan kanssa, mutta myös muiden täällä pitkään työskennelleiden, kuten pukuhuonekavereideni Ulla Koivurannan ja Ulla Reinikaisen kanssa. Se on tullut kyllä aivan puskista, että yhtäkkiä saatankin olla työryhmän vanhin nainen näyttämöllä. Aika on kulunut kuin huomaamatta.

Minkä neuvon antaisit uransa alussa olevalle näyttelijälle?

Arvostan ihan tosi paljon nuorempia kollegoita, he ovat niin kouluttautuneita, suvaitsevaisia ja rohkeita pitämään puolensa. Tässä ammatissa inhimillisyys ja epävarmuuden sietäminen ovat tärkeitä. Näyttämöllä ei voi kilpailla eikä loputtomiin vain suorittaa, vaikka itsensä kanssa kilvoittelu kuuluukin työhön. Itselleen pitää opetella olemaan armollinen ja pitää oppia myös sanomaan ei silloin, kun joku asia tuntuu huonolta. Sitä en ole aina itse osannut. Helpottaa myös, kun ei tavoittele jotain tiettyä haavekuvaa, vaan keskittyy siihen, että elämä on tässä.

Missä asioissa haluaisit kehittyä näyttelijänä?

Armeliaisuus itseäni kohtaan on lisääntynyt paljon, mutta minulle on tärkeää myös olla läsnä tilanteissa. Olen sellainen seurallinen introvertti, joka tykkää aluksi seurailla enemmän takapenkiltä ja luottamuksen syntyminen ottaa aikansa. Sitä opettelen edelleen, että uskaltaisin luottaa hetkeen.

Muistelet lämmöllä roolejasi esimerkiksi näytelmissä Yö on hellä, Pimeä metsä, Stand up Jesus, Kirsikkapuisto ja Neljäntien risteys. Mikä tekee roolista näyttelijälle ikimuistoisen?

Ensimmäisenä tulee muisteltua sitä työryhmää, jonka kanssa olemme onnistuneet saamaan yleisön puolellemme. Jos teksti on todella hyvä ja siinä on kosketuspinta omaan elämään, se jää mieleen. Sellainen voi myös jättää pysyvän muiston, kun esitys tuntuu olevan ihan levällään ja ensi-ilta lähestyy. Esimerkiksi Tummien perhosten koti oli sellainen, mikä loksahti kohdilleen vasta viime metreillä. Sen tunsi näyttämöllä, että wau, nyt tämä alkoi ihmeesti elää! Ja jotkut näytelmät jäävät elämään puheeseen, esimerkiksi Tuomas Parkkisen hulvattomassa Stand up, Jesus -näytelmässä oli ikimuistoisia repliikkejä. Marian roolissa heitin Jeesukselle esimerkiksi: ”Voi kristus tota sun tukkaa”!

Millaisissa asioissa olet törmännyt teatterikentän muuttumiseen urasi aikana?

Muutosta on tapahtunut paljon. Enää alalla ei siedetä epäasiallista kohtelua, vaan siihen uskalletaan puuttua. Rajoista ja säännöistä on tullut selkeämpiä ja se on hyvä.

Mitä teet vapaa-ajallasi?

Tykkään olla hiljaisuudessa. En välttämättä puuhaile mitään erikoista, mutta perheen kanssa ollessa rentoudun parhaiten. Ja jos ei pääse välillä metsään, sitä tukehtuu. Joskus kirjoitin runoja, se oli sellaista vuoropuhelua itseni kanssa. Mutta se on jäänyt, ehkä seison nyt tukevammin kahdella jalalla enkä tarvitse kirjoittamista asioiden käsittelyyn.

Mistä aiheesta pitäisi ehdottomasti tehdä näytelmä?

Kiusaaminen on sellainen ikuisesti puhutteleva aihe. Harmittaa, etten päässyt näkemään Rakkaani, Conan Barbaaria, joka pyöri aina samaan aikaan Cabaretin kanssa. Lohtua antavia, yhteisöllisiä aiheita kaipaisin enemmän.

Sinulla on nyt työn alla Cabaretin lisäksi myös uusi teos Kysy siskoilta. Millaista sitä on tehdä?

Hauskaa! Nauramme paljon. Siinä on paljon uutta musaa, minkä opettelu on toki alussa haastavaa.

Miten vietät joulua?

Me olemme kotona aina samalla kaavalla, kuusi koristellaan vasta jouluaamuna ja joulurauhan julistuksen jälkeen keskitytään ruokailuun, mikä on minulle joulun kohokohta. Kun lapset olivat pienempiä, meillä kävi ihana ja hauska joulupukki, mutta siitä perinteestä on jo luovuttu. Pysähtyminen on joulussakin tärkeätä.

Kun kevään esitykset pyörähtävät käyntiin, mikä esitys katsojien on ihan pakko tulla katsomaan?

Hah, tietysti Cabaret ja Kysy siskoilta! Kaksi paavia -elokuva oli kyllä niin hyvä, että sen näyttämöversio kiinnostaa myös. Nokia on minulla vielä näkemättä, sen menen katsomaan heti, kun mahdollista.

Fani kysyy

Lopuksi meillä on vielä Riitan suuren fanin, 10-vuotiaan teatteriharrastaja Werner Niemisen kysymyksiä.

Mikä on toivenäytelmä, mihin haluaisit päästä?
Kuka pelkää Virginia Woolfia voisi olla sellainen. Tsehovin klassikoissa on myös hienoja ihmiskuvauksia.

Mikä on Cabaret-musikaalin paras kappale?
Piittaa mä en, jonka Anna Victoria Eriksson laulaa upeasti.

Onko toiveissasi päästä elokuvaan näyttelemään?
On, totta kai. Aikoinani tein kolme kautta Hovimäki-sarjaa. Kameralle näytteleminen on erilaista ja kiinnostaa.

Mikä on sinun lempielokuva?
En osaa valita, mutta viimeksi nähdyistä Tove oli kaunis ja koskettava, Alma Pöysti oli ihan loistava roolissaan.

Onko jokin moka, joka on käynyt näyttämöllä?
Yksi mitä häpeän kovasti oli, kun löin majavan roolissa polveni orkesteriluukun reunaan ja eturivin lapset kuulivat, kun majava kiroilee.