Aaro on nuorukainen uuden elämän ja yliopisto-opintojen kynnyksellä. Vaikka kouluvuodet kiusaajineen ovat jo selän takana, Aarosta ei tunnu siltä. Pitäisi uskaltaa mukaan, mennä bileisiin, luottaa ihmisiin, mutta kiusaajien äänet kaikuvat korvissa.
”Koskiko Aaro tähän, hyi helvetti. Tää pitää desinfioida, mä en haluu saada jotain majavabakteeria… Miten susta on Aaro voinut tulla noin ruma?”
Aarolla on kaksi vaihtoehtoa: juosta kohti uutta elämää ja ihmisiä, etenkin erästä tiettyä, tai juosta pakoon. Luottaa, tai sulkea ovi ja jäädä yksin.
Jalat ilmassa on riipaisevan rehellinen kertomus siitä, miten kiusaaminen jättää kiusattuun haavat, jotka eivät parane koulun päätyttyä. Monologi näyttää, millaista on kantaa häpeän taakkaa ja miten tärkeä voi olla toisen ihmisen hyväksyvä katse matkalla pois painajaisesta. Aaron matka on vielä kesken, mutta tien päässä näkyy valoa. Itsensä rakastaminen ei ehkä ole helppoa, mutta kannattaa sitä silti kokeilla.
”Leijuin, lensin kohti maalia. Neljäkymmentä metriä, neljäkymmentä metriä tyhjää, hehkuvaa rataa. Opettajan huuto, huohotus päässäni. Tähän päättyisi ala-aste, näihin urheilukilpailuihin. Minä voittaisin tämän!”
Tämä esitys ei opeta, vaan kertoo rehellisesti yhden tarinan kiusaamisesta ja sen jättämistä kipeistä ja syvistä jäljistä. Monologin tekemistä ovat tukeneet Turun Teatterisäätiö sekä Taike.
