Valokeilassa: Linda Hämäläinen

Pian Lindan Turkuun muuttamisen jälkeen tehdyssä Valokeilassa-haastattelussa tutustutaan päämäärätietoiseen tekijään, jolle näytteleminen on ennen kaikkea kuuntelemista ja hengittämistä.

Linda, aloititko tämän uuden vuoden ja kiinnityksen meillä tekemällä lupauksia?

En yleensä tee uudenvuoden lupauksia, ainakaan kauhean tosissani. Varmasti joka vuosi mietin, että tänä vuonna voisi urheilla enemmän. Olisi hyvä pitää kiinni oman ajan ottamisesta. Siitä, että saa olla vaan, myös korona-ajan jälkeen.

Miten päädyit näyttelijäksi?

Olen lapsesta saakka rakastanut esiintymistä ja esiinnyinkin siskoni kanssa koko ajan ja kaikille meidän olohuoneessa. Kerran kun äitini harjoitteli oboistin kanssa tulevaa konserttia varten meillä kotona, kuulin ensimmäisen kerran oboen äänen. Totesin silloin 3-vuotiaan varmuudella, että minusta tulee oboisti. Pyrin siitä lähtien sitä uraa kohti ja aloitin oboen soittamisen heti kun sormien pituus riitti 8-vuotiaana. Sibelius-lukiossa aloitin laulutunnit ja opettajani kannusti hakemaan mukaan koulun esittämään Rocky Horror Show’hun. Sain Janetin roolin silloin 16-vuotiaana ja näyttelijän ura alkoi houkuttaa. Samana vuonna näin Helsingin Kaupunginteatterissa Wicked-musikaalin. Siinä oli paljon oboe- tai englannintorvisooloja, mutta muistan ajatelleeni, että en haluakaan tuonne orkesterimonttuun, se ei sittenkään ole mun paikka. Lukion jälkeen pääsin opiskelemaan ensin Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalle ja myöhemmin Teatterikorkeakouluun.

Entä miten tulit Turkuun?

Turku on aika tuttu kaupunki, sillä äidin suvulla on mökki Turun saaristossa ja monet mökkinaapurit olivat Turusta. Samoin ensimmäinen poikaystäväni ja itse asiassa nykyinenkin on Turusta. Esiinnyin kesällä 2019 Samppalinnan Kesäteatterin Perjantai on pahin -musikaalissa ja sen jälkeen lähisukua on muuttanut Turkuun. Silti minulle pääsyy muuttaa Helsingistä tänne oli työ. Turun Kaupunginteatteri on kiinnostanut minua pitkään.

Niin, onko tämä ensimmäinen kiinnityksesi teatteriin?

On. Valmistuin Teatterikorkeasta keväällä 2020 ja halusin kiinnityksen heti valmistumisen jälkeen. Ajattelin, että minun on nyt hyvä keskittyä työn tekemiseen ja oppimiseen. Toivon, että kiinnitettynä näyttelijänä pääsisin tekemään enemmän erilaisia rooleja eri ohjaajien kanssa. Näyttelijän työ on käsityötä, joten haluan harjoittaa sitä mahdollisimman paljon ja monipuolisesti.

Millaisia muistoja sinulla liittyy Turun Kaupunginteatteriin?

Nuoruudessa Elisabeth-musikaali teki ison vaikutuksen. Viime keväänä ehdin onneksi nähdä Niskavuoren nuoren emännän, se oli mielettömän hieno. Yksi parhaista näytelmistä, mitä olen nähnyt. Se tutustutti kerralla tämän talon näyttelijöihin.

Olet mukana Kysy siskoilta -esityksessä, millaista sitä on ollut tehdä?

Sitä on niin mahtava tehdä. Olen niin onnellinen, että tämä on ensimmäinen työni täällä. Meillä on mahtava ja turvallinen porukka eri-ikäisiä naisia, joilta kaikilta voi oppia paljon sekä keskusteluissa että näyttämöllä. Monesti katson vaikka Riittaa (Salminen), että VAU! Tolleen, tolleen näytelllään, tolleen käsitellään tekstiä ja ollaan. Esityksessä on paljon uutta musiikkia treenattavaksi, joten olemme aluksi keskittyneet biiseihin, mutta nyt siirryimme harjoittelemaan kohtauksia.

Mikä sinulle kolahtaa eniten tässä naiseutta tutkivassa esityksessä?

Minulle merkittävintä Kysy siskoilta -esityksessä on  ehdottomasti se, miten se käsittelee naisen kehoon liittyviä vaiettuja, peiteltyjä tai hävettäväksi koettavia asioita. Ja se miten naisen kehoa on kohdeltu, miten sitä on tutkittu ja miten siitä puhutaan. Siinä ollaan tärkeän asian ytimessä. Muistan kun mun menkat alkoivat ja vannotin, ettei äitini vaan kertoisi siitä kellekään. Ei kukaan ollut opettanut, että näistä asioista ei sitten puhuta, se menkkojen alkaminen vaan oli automaattisesti jotenkin noloa. Kysy siskoilta -esityksessä ei haluta jatkaa sitä peittelyn ja häpeämisen kulttuuria, vaan puhua ja jakaa kaikkien tunnistamia asioita yhdessä.

Onko sinulla työhön liittyviä esikuvia?

Ensimmäisenä tulee mieleen Ulla Tapaninen, jonka kanssa esiinnyin Kansallisteatterin Musta Saara -esityksessä. Se vaivattomuus ja tarkkuus miten hän näyttelee ja miten hän otti yleisön haltuun on ihailtavaa. En ole varsinaisesti mikään fanittaja, mutta nytkin Kysy siskoilta -harjoituksissa imen ihaillen kaiken mahdollisen opin siskoilta. Niin kuin sanoinkin jo; katson kollegoita ja mietin, että VAU!

Entä mitä muut kollegat voisivat oppia sinulta?

Ehkä sitä uutta tuulta ja uusia ajatuksia maailmasta ja teatterin tekemisestä, mitä uudet näyttelijät usein tuovat kentälle mukanaan. Toivon, että olisin työyhteisössä esimerkillisen rohkea ja osaisin pitää huolta turvallisesta työilmapiiristä.

Onko olemassa roolia, joka tuntuu kuin sinulle luodulta?

Ei sellaista ole tullut vastaan. Jo kirjoituista näytelmistä varmasti Minna Canthin ja Hella Wuolijoen naisroolit olisivat kiinnostavia. Tykkäisin tehdä isoa draamaa.

Millaista teatteria katsot mieluiten?

En halua koskaan mennä katsomaan teatteria sillä asenteella, että mitäs täällä on tehty väärin, vaan nautin erilaisista esityksistä ja haluan myös päästä tekemään teatteria monipuolisesti. Eniten sykähdyttää hyvin tehty draama.

Entä mitä katsot mieluiten teatterin ulkopuolella?

Merimaisemaa! Rakastan olla merellä. Mutta siis kulttuuripuolella balettia, oopperaa, keikkoja ja konsertteja ja hyviä sarjoja, viimeksi katsoin kotimaiset sarjat Sisäilmaa ja Nyrkki. Ja realitya kyllä kuluu kanssa. Mutta siihen liittyy olennaisesti ystävien kanssa hengailu.

Mottosi on muista hengittää, millaisissa tilanteissa turvaudut siihen?

Oikeastaan aina näyttämöllä, näytteleminen on hengittämistä ja toisen kuuntelemista. Ja ihan henkilökohtaisessa elämässä joudun välillä muistuttelemaan itselleni, että hengitä. Usein jossain vähän tiukemmassa ja ikävissä tilanteissa.

Mikä on parasta elämässä juuri nyt?

Näytteleminen ja teatteri on. Se, että saa tehdä töitä tällaisena aikanakin.