Satupäivä teatterilla

Timanttinen tiistaipäivä teatterilla

Olipa kerran teatteri, jonka kellareista avautui käytävä salaiseen maailmaan. Tämä käytävä avautui aivan tavallisen näköisen oven takaa. Ovessa oli kyltti, jossa luki ”Ole ystävällinen myös maanantaisin”. Ovi oli aina visusti lukossa ja aukesi vain salaisella tunnussanalla. Sinä päivänä, kun teatterin timanttiporaaja Sonic kiirehti teatterin kellarin käytävällä ei kuitenkaan ollut maanantai, vaan tiistai, ja tiistaisin Sonicilla oli aina kiire niin kuin aikuisilla usein tiistaisin on. Sonic puhui juuri radiopuhelimeen, kun hän ohitti salaiseen maailmaan vievän oven. Sen takaa kuului koputusta.

– Hetkinen, sanoi Sonic radiopuhelimeen. Täällä on nyt tekeillä jotakin kummallista. Soitan kohta takaisin.

Sonic meni oven luo ja kysyi:

– Kuka siellä?

Oven takaa ei kuulunut varsinaista vastausta, mutta leijonan karjaisu sieltä kuului. Apua, ajatteli Sonic, nyt täytyy lähteä karkuun. Mutta hän ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun ovi äkkiä avautui, Sonic tempaistiin pyörteen lailla sisään salaiseen maailmaan ja ovi hänen perässään meni kolahtaen kiinni. Sonic kiljui säikähdyksestä. Kun pyörre laskeutui, Sonic tajusi olevansa kellarin oven takana olevassa, maanalaisessa satumetsässä ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt joukko eläimiä. Leijonan lisäksi paikalla olivat norsu, tiikeri, gepardi, jääkarhu, krokotiili ja heppoja. Miten ihmeessä he kaikki saattoivat sopia ystävyksinä samaan laumaan, Sonic mietti. Krokotiilikin näytti aivan ystävälliseltä, se hymyili. Mikä oli muuten mukavaa, mutta hymyillessään krokotiili paljasti terävät hampaansa. Mutta ehkä krokotiili ei halua käyttää teatterin taikametsässä hampaitaan, ajatteli Sonic toiveikkaasti. Leijona ryki kurkkuaan ennen kuin alkoi puhua.

– Hyvä että tulit Sonic. Me tarvitsemme apua.
– Minulla on kiire koska on tiistai eli täytyy mennä. Teatterinjohtaja ei tykkää jos en ole ajoissa töissä. Ja mistä sinä tiedät minun nimeni?
– Se näkyy sinun silmistäsi, sanoi krokotiili. Katsopas syvälle minun silmiini, näetkö siellä minun nimeni? Katso tänne vaan. Katso katso.

Sonic ei uskaltanut katsoa krokotiilia silmiin päinkään. Onneksi jääkarhu vaiensi krokotiilin.

– Meillä on kiire, nyt ei ole aikaa krokotiilin höpinöihin.

Krokotiili sihahti loukkaantuneena, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Gepardi jatkoi jääkarhun asiaa:

– Hirviö on ottanut vangikseen Kuninkaan ja Kuningattaren, jolla on kissa ja koira.
– Miten minä voin teitä auttaa? ihmetteli Sonic.
– Sinulla on timanttipora, sanoi norsu. Kuningas ja Kuningatar, jolla on kissa ja koira ovat lukittuina vuorelle, jonka nimi on Keihäspilari, palatsiin, joka on tehty timanteista. Ehkä sinä saat porattua heidät ulos.
– Autathan sinä meitä, pyysivät hepat ja jatkoivat: kissa ja koira ovat meidän parhaita kavereita. Meidän täytyy saada heidät pois hirviön kynsistä. Eikä Sonic voinut sanoa hepoille ei. Niinpä hän sanoi: tottakai.

Norsu otti Sonicia kärsällä kiinni mahan ympäriltä ja heitti hänet selkäänsä. Niin kaikki eläimet lähtivät laukkaamaan kohti Keihäspilarivuorta. He juoksivat ohi kissapäiväkodin, norsupäiväkodin, hevostallin, puiston, eläintarhan, Italian ja Australian, kunnes hyppäsivät valtavaan lampeen ja uivat ohi merirosvosaaren ja Mario-saaren ja sukelsivat lammen pohjaan mistä he löysivät luolaston, missä asui Pokemon, jota he eivät kuitenkaan ehtineet jäädä tervehtimään, vaan sukelsivat eteenpäin henkeään pidättäen, kunnes nousivat pintaan toisella puolella salaista maailmaa. Eläimet ravistelivat vettä turkistaan ja Sonic ravisteli vettä korvistaan, jotka olivat menneet sukeltaessa lukkoon. He katselivat edessä nousevaa valtavaa tulivuorta hetken hiljaa.

– Onko tämä Keihäspilarivuori, kysyi Sonic. Eläimet nyökkäsivät vastaukseksi.

Jostain paikalle ilmestyivät Asterix ja Obelix, jolla roikkui kaulassaan herätyskello.

– Me voimme auttaa teitä, sanoi Asterix. Obelix näkee kellosta, kuinka kauan meillä on aikaa pelastaa Kuningas ja Kuningatar jolla on kissa ja koira.
– Aikaa on vähän, mutta juuri riittävästi, sanoi Obelix.

Ja niin eläimet, Asterix ja Obelix ja Sonic lähtivät kiipeämään ylös vuoren seinää pitkin. Heidän apunaan oli robotti, joka kiskoi heitä ylöspäin vaikeissa paikoissa. Vihdoin he pääsivät Keihäspilarivuoren päälle, timanteista tehdyn linnan eteen.

– Nyt, Sonic, on sinun vuorosi.

Sonicia hieman jännitti, mutta onneksi hän tiesi, että teatterissa on käytössä hyvät työkalut. Sonic otti timanttiporan ja alkoi porata auki timanttista ovea, jonka saranat oli tehty vieläpä rubiineista.

– On tämäkin työpäivä, ajatteli Sonic, mutta ammattimiehen asenteella hän aloitti sitkeän poraamisen.

Timantit pölysivät ja pölysivät, mutta vihdoin Sonic sai oven auki.

– Jihuu, hyvä Sonic, huusivat eläimet ja Asterix ja Obelix ja syöksyivät sisään linnaan.
– Ei niin nopeasti, sanoivat oven takana odottaneet velho, apuri ja hirviö, jotka olivat juuri hyökkäämässä eläinten kimppuun, kun Sonic otti taskustaan timanttipyssyn.
– Seis, huusi Sonic, tai ammun! En haluaisi kylläkään, mutta olen pelastustehtävissä, joten tarvittaessa minun on pakko.

Niinpä velho, apuri ja hirviö luikkivat karkuun, ja eläimet pääsivät valtaistuimellaan istuvien Kuninkaan ja Kuningattaren luo. Kissa ja koira ja hepat juoksivat toisiaan vastaan ja alkoivat leikkiä yhdessä.

– Kiitos Sonic, että pelastit meidät, sanoi kuningas. Palkkioksi siitä annan sinulle pokaalin, aarrearkun, mitalin, kruunun, radion, valtikan, liitutaulun, keihään ja pelikortit.
– Voi kiitos, sanoi Sonic. Mutta minulle kyllä riittää tämä timanttipora.

Ja niin Sonic ja Kuningas ja Kuningatar jolla on kissa ja koira halasivat toisiaan ja leijona lupasi ottaa Sonicin selkäänsä ja viedä hänet takaisin teatterin käytävälle.

– Nyt on ollut kyllä niin timanttinen tiistai, että työkaverit ei takuulla usko, kun kerron heille mitä minulle tänään on tapahtunut.

Sen pituinen se.

Teksti: Satu Rasila ja Tyksilän päiväkotilaiset

Kuvassa yleisötyöntekijä Aatu Pyy esittelemässä Hobitin lavasteita sadun lukemisen jälkeen