Kari Heiskasen ohjaajan sana

Ikäpolveni ihmiset oppivat jo lapsena laulun, joka alkaa sanoilla ”en etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan”. Laulu ehdottaa, ettemme haikailisi maineen ja mammonan perään, vaan yrittäisimme löytää onnellisen elämän avaimet ikuisemmista arvoista. Mutta vallantahto on ihmisen oleellinen ja tarpeellinen piirre, jokaisella meistä pitäisi olla valtaa toteuttaa omaa elämäänsä ja elinpiiriään koskevia parannuksia. Ilman vallantahtoa meillä ei olisi keskuudessamme niitä, jotka nousevat tiennäyttäjiksi politiikassa, tieteessä, taiteessa tai millään elämänalueella. Sanotaan, että valta turmelee käyttäjänsä, mutta luulisin, että pikemmin on kyse siitä, että valta vain tekee turmeltuneisuuden näkyväksi, hierarkian ylimmillä portailla seisovien moraalia arvioidaan tiheämmällä seulalla, kuin tavan tallaajia. Macbeth -tekstin neroutta on vahva kuvaus siitä sisäisestä kurimuksesta, johon valtaa hamuava itsensä ajaa. Shakespeare paljastaa sotasankari Macbethin raadollisuuden ja pienuuden, häpeän ja julkeuden kaikessa traagisuudessaan.

Näytelmän alussa Macbethilla on selkeä käsitys hyvästä ja pahasta, muuten murhasuunnitelma ei jäytäisi hänen mieltään, eikä hän olisi valmis luopumaan hankkeesta. Mutta ylevä elämä vaatii suurta henkistä voimaa, joka Macbethilta puuttuu. Hän ei ole se, joka seuraa tinkimättömästi moraalinsa vaatimuksia, joka uskaltaa seistä yksin ihmisyyden tulenkantajana, tai kun aika kiljuen vaatii pedon luontoa. Kim Jong-un ja Putin ovat jo aikaa sitten menettäneet moraalinsa rippeetkin ja vaikuttaa siltä, että Trumpkin tekee parhaansa, etteivät hyvät tavat, maltti tai eettisyys pääsisi häiritsemään messiaanista tehtävää.

Kotimaamme poliitikkojen moraaliset kompastelut ovat luojan kiitos varsin vaatimattomia verrattuna mainittuun kolmikkoon, arkisempia törttöilyjä on lupa pitää inhimillisinä ja virheistä voi oppia. Haluamme näyttää Macbethin ja Ladyn, joita ei ole typistetty yhden epiteetin alle. Heissä on, kuten jokaisessa meistä, ei vain yksi ihminen vaan monta, ja pariskunnan tuhon kierre on tietysti myös suuri inhimillinen tragedia.

Muinaisen Rooman triumfikulkueessa juhlitun keisarin kannoilla kulki orja, jonka tehtävä oli aika ajoin muistuttaa: ”Olet vain ihminen”. Lauseen tarkoitus oli tietysti palauttaa hybriksessä leijuva valtias maan pinnalle. Lienee myös lupa ajatella, ettei lause kehota oikeuttamaan moraalittomia tekoja, vaan vaatimaan parasta ihmisessä, meistä jokaiselta.

Kari Heiskanen