Katoamisen muoto

Atso, Mikko, Juuso. Kaikki kolme todellisia henkilöitä, jotka ovat 2000-luvulla kadonneet ja löytyneet vedestä. Kuten myös kymmenkunta muuta nuorta ihmistä. Mitä heille tapahtui?

Turun opiskelijapiireissä on pitkään kiertänyt juttu, ettei Aurajoen rannoille ole yksin öisin menemistä. Joku työntää ihmisiä jokeen. Tai jokin. Tarinoiden taustalla on usein todellinen siemen – jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on tapahtunut tai jokin poikkeuksellinen henkilö on tehnyt jotakin merkillistä. Selittämätön tai muuten merkittävä tapahtuma ottaa yhteisön mielessä mytologisen muodon, joka jatkaa elämäänsä suusta suuhun kiertäen. Syntyy mytologisia hahmoja – hirviöitä ja sankareita. Tätä kerrontaa jatkaa myös Jussi Marttilan romaani Veden varaan.

Romaanista dramatisoitu nyt nähtävä näytelmä painottaa katoamisen aiheuttamaa epätietoisuutta ja eksistentiaalista kauhua. Pimeässä alkaa näkyä hahmojen ääriviivoja, tuntematon muuttuu uhkaavaksi. Keskuudessamme elävät myytit vaikuttavat siihen, mitä ylipäätään ajattelemme tietävämme ja mitä me näemme. Myös se mitä emme tiedä, rajaa ja muokkaa maailmamme ja värjää havaintojamme. Jos yöpuolen kaupungissa kintereillämme kulkee paha, niin kesäyö ei enää olekaan valoisa vaan pimeä.

Marttilan romaani spekuloi myytillä suurikokoisesta ”otuksesta”, joka työntää ihmisiä veteen. Poliisi ei ole tutkimuksissaan löytänyt viitteitä sarjamurhaajan olemassaolosta. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaista voisi Aurajoen varrella olla. Niin kauan kuin ei ole faktaa, meillä on myytti.

Veden varaan ei ole aivan tavallinen näytelmä, sillä katoaminen ulottuu sen muotoon. Kuten joidenkin elämästä, myös näytelmän katsojalta viedään varoittamatta tarinan palasia. Henkilöitä tulee, heidät esitellään meille ja sitten he myös menevät, katoavat tarinasta kuin ohikulkijat. Kuin jokeen pudonneet. Näytelmän maailmassa myös katsoja onkin veden varassa. Tarina sisältää vihjeitä, jotka eivät johda mihinkään – välillä tarina ottaa esittelemättömän käänteen ja muuttaa muotoaan – kuin elämä itse. Tuloksena ei ole välttämättä tyydyttynyt ja turvallinen olo vaan nimenomaan vaillinainen – jotakin on kadonnut. Jotakin jäi kesken. Kaikki on koko ajan kauhistuttavalla tavalla muutoksen tilassa. Se on asia, joka kadonneiden omaisten on hyväksyttävä. Ja niin on katsojankin.

Kauhutarinoita ei useinkaan nähdä teatterissa – mutta kenties katoamisen ja yöpuolen tarina voi myös puhdistaa. Ja tehdä kaupungin hetkeksi kauniimmaksi – tai ainakin sellaiseksi kuin se on.

Sami Keski-Vähälä, näytelmäkirjailija