Tiedote

Teatterin naapurissa rakennetaan. Näin tulet meille.

Kirjailijan sana oopperasta

Kirjailija Tommi Kinnunen kertoo uuden oopperan Ihminen parhaan kykynsä mukaan syntyvaihesta.

Tämä libretto sai alkunsa yllytyksestä. Waltteri Torikka oli Punainen viiva -oopperan tauolla kysäissyt pukuhuoneen ovella Saaristo-oopperan Päivi Nisulalta, josko he tekisivät yhdessä toisenkin oopperan. Päivi soitti minulle ja kertoi tästä toiveesta, mutta koska tiesi minun olevan yllytyshullu, lisäsi ehdotukseensa ovelan pienen koukun: “Säveltäjä on jo valmiina, mutta libreton kirjoittamisessa on kyllä niin järjettömän tiukka aikataulu, ettei kukaan kyllä sellaiseen pysty.”

Minua ei ole ikinä tarvinnut paljoa pössöttää, ennen kuin lupaan hypätä mukaan mitä kummallisimpiin projekteihin. Lapsenakin söin kastematoja vain siksi, että serkku yllytti. Kai Päivi siksi vielä lopuksi huomautti: “Tässähän voisi yhdistää oopperaa ja puhenäytelmää, mutta sellainen on kyllä aika vaikeaa.” Lupauduin välittömästi lähteä mukaan.

Suostuminen libreton kirjoittamiseen oli helppoa myös siksi, että olen lapsesta pitäen ollut oopperafani. Tapitin ekaluokkalaisena televisiosta Bayreuthin Ring-satavuotisjuhlaesitystä ja pikkuisen vanhempana pääsin vanhempieni mukana katsomaan niin Jaakko Ilkkaa Ilmajoelle kuin La Traviataa Oulun oopperaan. Tenhoavan musiikin ja jännittävien juonikuvioiden takana esitysten ihmissuhteet ovat kuitenkin aina tuntuneet pelottavilta. Klassisten oopperoiden henkilöiden kohtalot ovat kuin teineille suunnattujen kauhuelokuvien: miehen ja naisen välillä ei voi ikinä olla muuta kuin rakkaussuhde, mutta rangaistuksena petipuuhista mörkö syö tuhmat tytöt. Sopraanoiden tehtävänä on joko uhrautua miehen puolesta tai tulla mustasukkaisuushuumassa murhatuksi, ja valitseepa tenori elämänsä käännekohdissa minkä tahansa ratkaisun, hän grande finalessa väistämättä päätyy katselemaan rakastettunsa kelmenevää ruumista.

Ooppera on kallis taiteenlaji toteuttaa. Se uusiutuu hitaasti, ja siksi katsomon sukupolvi toisensa jälkeen seuraa, kuinka sentat heittäytyvät alas kallionkielekkeiltä ja toscat linnanmuureilta. Siksi tämän libreton äärellä on ollut kiinnostavaa pohtia, osaisinko tehdä jotakin toisin. Voiko naisen ja miehen välillä olla muutakin kuin parisuhde? Entäs jos nainen jäisikin henkiin, ja teos käsittelisi rakkautta muuten kuin kuoleman kautta? Ja mies sitten? Täytyykö hänen pelastuakseen odotella naisen pyyteetöntä rakkaudentekoa, vai voisiko kerrankin aktiivisesti itse selvitellä elämänsä kipukohtia?

Ehkä minulle tärkeintä oli se, ettei kumpikaan tämän oopperan henkilöistä tarvitsisi toista selviytyäkseen, muuttuakseen tai edes eheytyäkseen kokonaiseksi, vaan yhdessäolon syynä on jokin muu. Olisiko kiintymys? Ehkä tasaveroisuus? Se että näkee toisen, ja samalla tulee itse nähdyksi? Hyväksyy ja tulee hyväksytyksi?

Taisinpa vahingossa kirjoittaa libreton rakkaudesta.

 

Tommi Kinnunen