Kuinka todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat
Näytelmän keskiössä oleva muistisairaus on minulle henkilökohtainen aihe, sillä se koskettaa sukuani ja arkeani. Teoksen ohjaaminen ei rajoitu vain harjoituksiin ja teatterin maailmaan – se elää ja hengittää myös omassa elämässäni. Kun viikon aikana työskentelen näytelmän parissa ja viikonloppuisin vierailen muistisairaan mummoni luona, tuntuu kuin näytelmä ei koskaan lakkaisi, se jatkuu todellisuudessa.
Florian Zellerin Isä on poikkeuksellinen näytelmä, joka vie katsojan muistisairaan mielen maailmaan. Siinä, missä yleensä seuraamme tapahtumia selkeästä näkökulmasta, tässä teoksessa näkökulma hämärtyy ja horjuu. Emme tiedä, mikä on totta, mikä houretta, keitä ympärillämme olevat ihmiset todella ovat. Tämä sama epävarmuus, tämä sameus, on niin muistisairaalle kuin heidän läheisilleenkin tuttu tunne. Näytelmä herättää kysymyksen: voimmeko me koskaan todella ymmärtää toisen ihmisen kokemusta?
Näytelmässä André etsii jatkuvasti hukassa olevaa kelloaan – symboliikka on selvä. Kello on muistutus ajan katoavaisuudesta ja muistin haurastumisesta. Samalla tavoin kuin André, me kaikki yritämme tarttua johonkin konkreettiseen, johonkin, mikä voisi auttaa meitä ymmärtämään ympäröivää todellisuutta.
Tämä tematiikka on ollut vahvasti läsnä myös omissa kohtaamisissani mummoni kanssa. Kun hoitaja kysyy mummolta turvarannekkeesta, ja hän vakuuttaa ettei sellaista ole koskaan ollut – vaikka se on hänen ranteessaan koko ajan – tunnen vahvan yhteyden näytelmän maailmaan. Se hetki, kun nostan mummon hihan ja näytän rannekkeen, on kuin suoraan näytelmästä. “Kyllä minä tämän tiesin!” mummo sanoo, vaikka on juuri kieltänyt ranneketta koskaan nähneensäkään. Tämä pieni arjen hetki kuvastaa täydellisesti muistisairauden tragikoomista luonnetta – sitä, kuinka todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat, ja kuinka myös me läheiset pyrimme navigoimaan näiden maailmojen välillä.
Isä on kiehtova teos, joka haastaa sekä näyttelijöitä että katsojia. Se pakottaa meidät pohtimaan, miten selviytyisimme itse vastavavassa tilanteessa joko muistisairaana tai omaisena. Näytelmä kertoo elämän monimutkaisuudesta ja muistuttaa meitä siitä, kuinka hauraat sekä muistimme että suhteemme toisiimme voivat olla. Teksti on poikkeuksellisen vahva.
Työskentely tämän näytelmän parissa on herättänyt paljon kysymyksiä ja tunteita, mutta ennen kaikkea se on antanut mahdollisuuden tuoda lavalle jotakin syvästi inhimillistä ja koskettavaa.
