Myötätuntoa tartuttamassa

Elina Izarra on teatterintekijä ja tutkija, jonka työryhmä viimeistelee parhaillaan hänen kirjoittamaansa ja ohjaamaansa Vihan jälkeen -esitystä. Tarinassa erillään kasvaneet ja eri tavoin vihaa ja rasismia kohdanneet puolisisarukset Jaana ja Lili koittavat lähentyä toisiaan aikuisina. Esitys näyttää, millaiset asiat heitä kannattelevat ja vievät poispäin vihasta.

Elina, millaisiin aiheisiin tartut teatterintekijänä mieluiten?

Viimeisin ohjaukseni käsitteli Itämeren suojelua ja se oli hurjan kiinnostavaa. Mutta ihmisen identiteetti on aihe, joka vetää minua puoleensa kerta toisensa jälkeen. On kiehtovaa syventyä siihen, miten eri tavoin ihmiset hahmottavat maailmaa ja asettuvat vuorovaikutukseen siitä käsin. Aiheeni sijoittuvat tähän aikaan, jossa elämme nyt, vaikka pengon teoksiin mukaan historiaakin. 

Miten Vihan jälkeen -näytelmä syntyi?

Esitys perustuu kahteen eri tutkimusaineistoon. Teimme aluksi valokuvaaja Katja Tähjän kanssa identiteettiä koskevia haastatteluita ihmisistä, jotka olivat selvittäneet alkuperäänsä tekemällä DNA-testin. Mitä enemmän kansainvälisyyttä heidän taustoistaan löytyi, sitä enemmän heillä oli kokemuksia syrjinnästä ja ulkopuolisuudesta. Tästä heräsi kysymys, mikä synnyttää vihaa ja miten siitä voi päästä eroon. Myöhemmin haastattelimme erilaisia viha-asiantuntijoita sekä vihaamisestaan luopuneita ihmisiä, joiden maailmankuvassa oli tapahtunut muutos. Minulla se johti fiktion kirjoittamiseen näiden tarinoiden inspiroimana, Katjalla taas entisten vihaajien dokumentaariseen valokuvaamiseen.

Onko rasismista vaikea puhua?

On.  Se on herkkä aihe, koska siihen liittyy niin paljon kipua ja luottamuksen horjumista. Siihen liittyy myös paljon kieltämistä, sillä eihän kukaan haluaisi olla rasisti. Se on siis monisyinen ja kompleksinen aihe, mutta jos sitä ei koskaan missään käsitellä, ei sekään tie johda eteenpäin. Ajattelen, että yhteiskunnassa on tärkeää kuunnella kaikkien kokemuksia. 

Miten teatteritaide soveltuu rasismin ja vihan käsittelyyn?

Vihainen ihminen usein luulee vilpittömästi tekevänsä hyvää ja parantavansa maailmaa. Hän ei välttämättä tunnista omaa vihaansa ja sitä, miten loukkaa muita. Siitä tulee sellainen hassu nyrjähdys, jota teatteri voi tuoda esiin leikittelemällä toteutustavalla. Eri tyylilajien välillä vaihtelu mahdollistaa vihaan liittyvien koomisten piirteiden esiintuomisen. 

Onko esitys raskas katsojalle?

Harjoitussalissa mietitään toki katsojaa, mutta en olisi itsekään jaksanut käsitellä tätä aihetta, jos sen äärellä ei voisi myös nauraa.  Ryppyotsaisuus ei myöskään palvelisi aihetta. Toisaalta tarkoitus ei ole luoda vastakkainasettelua, sitä on riittämiin muutenkin. Vaikka viha on väkevää, ajattelen, että hyvää on enemmän, eikä hyvyys karsiudu kenestäkään kokonaan pois. Siksi katsojalle avataan esityksessä kaunis maailma, jossa on tilaa kuuntelulle ja etenkin muutokselle. Pääsin siihen maailmaan sisälle itse, kun keräsin taustamateriaalia.  

Sinulla on työryhmässäsi kolme valovoimaista, aiheelle selvästi antautunutta näyttelijää. Mitä he ovat tuoneet toteutukseen?

Amira Khalifa, Manoel Pinto ja Outi Vuoriranta ovat keskenään erilaisia näyttelijöitä. Ohjaajana se kiinnosti minua ja annan mielelläni sen näkyä esityksessä. Lähtökohtani oli, että jokainen voi  loistaa omassa erityislaatuisuudessaan. Näytelmän sirpaleinen rakenne mahdollistaa tyylilajien vaihtelun kohtausten välillä. Käsikirjoituksen ensimmäisessä versiossa minulla oli joihinkin kohtiin pari eri vaihtoehtoa ja pohdimme yhdessä sitä, mitä me eri valinnoilla vahvistamme tai kerromme. Me olemme matkan varrella keskustelleet myös siitä, kuka esityksessä on äänessä. Tämä liittyy myös vuosi sitten Teatterikorkeakoulussa aloittamaani väitöstutkimukseen, joka käsittelee kansainvälisten kehojen roolittamista Suomessa.

Miten yhteisöllinen työtapanne näkyy itse esityksessä?

Olen tehnyt valintoja työryhmältä saamieni kommenttien perusteella ja näyttelijät ovat toisinaan improvisoineet omaa tekstiään minun kirjoittamani päälle. Lisäksi koko suunnittelutiimi on tuonut valtavasti ideoita siihen, miten kohtauksia ja niiden taitteita kannattaisi jäsentää. Olemme myös hyödyntäneet työryhmän taustoja eri kohtauksissa. Niiden myötä esityksessä kuullaan esimerkiksi brasiliasta musiikkia ja nähdään väläys Zouk-tanssista, Kokeilimme myös harjoitusvaiheessa keskenään hyvin erilaisia versioita roolihahmoista. Se on tosi hidas, mutta ihana työtapa, jossa jokaisen luovuus, ajattelu ja vahvuudet saavat tilaa. Kaikki näyttelijät antoivat tosi paljon itsestään kokeiluihin. Heidän henkilökohtaiset  kokemuksensa eivät kuitenkaan ole näyttämöllä, vaan kaikki kohtaukset perustuvat kirjoittamaani fiktioon.

Esitys on kaukana opetusnäytelmästä, mutta mitä se on opettanut sinulle aiheestaan?

Olen oppinut tämän projektin aikana etenkin sen, että vastakkainasettelu syntyy useimmiten ihmisen kokemuksesta, että hän ei tule kuulluksi. Syventyminen aiheeseen on avannut omaa ymmärrystäni valtavasti ja kirkastanut ajatuksiani. Olen havainnut, että vihaaminen on selviytymiskeino. Vihaajalla on harvoin elämä kunnossa ja taustalta löytyykin usein kaltoinkohtelua, surua ja pelkoa. Siksi huolenpito ja kuuntelu ovat avain vihan vähentämiseen.

Mikä on vaikuttavin aiheesta kokemasi teos?

Näin kauan sitten katalaanikirjailija Sergi Belbelin näytelmän Forastero (Muukalainen). Näytelmässä asiat eivät ole ollenkaan sitä, miltä ne aluksi näyttävät. Se teki minuun vaikutuksen ja palaa edelleen joskus mieleeni. Se voisi olla hienoa tehdä Suomessakin. Myös hollantilaisen historioitsija Rutger Bregmanin Hyvän historia -teoksen ajatus ihmisen hyvyydestä resonoi minussa vahvasti. 

Millaisia ajatuksia toivot esityksen herättävän katsojassa?

Lili sanoo lopussa “kukaan ei muutu tuomitsemalla”.  Toivon, että esityksestä jää katsojan mieleen toivoa, usko muutoksen mahdollisuuteen ja halu pitää huolta kanssaihmisistä. Vihaa on aina, se on itsestäänselvyys, eikä siinä auta osoittelu tai takaisin räyhääminen. On ihan eri asia ymmärtää vihaa ja vihaajia, kuin hyväksyä heidän toimintansa. Empatian lisääminen auttaa meitä kaikkia elämään yhdessä.

Turussa esityksen yhteydessä on myös nähtävillä Katja Tähjän dokumentaristinen valokuvanäyttely entisistä vihaajista. Fiktiivisen näytelmän henkilöt ja maailma on luotu erikseen esitystä varten.