Once tuo kutinaa aivoihin  

Teatterin lipunmyynnistä tiedustellaan viikoittain lippuja “siihen Onkeen”. Syksyn musikaalimme Once (lausutaan ”wans”, suomeksi “kerran”) ei siis taida olla vielä kovin tuttu tarina meillä päin. Eikä ihme, sillä elokuvan ilmestymisestä vuonna 2008 on jo aikaa ja musikaaliversio on nähty Suomessa aiemmin vain Jakob Höglundin ohjauksena. Mutta näyttelijä Mikael Saarelle Once-elokuva iski suoraan myöhäisteini-iän merkittävään hetkeen ja sai hänet siirtymään hevistä musiikilliseen hissutteluun.

Mikael, miten kuvailisit Once-musikaalia mummullesi?  

Se on kuin lämmin syli, johon tullaan katsomaan oikeita ihmisiä, samastuttavia hahmoja. En spoilaisi juonta hänelle, vaan toteaisin, että hyvä, todentuntuinen tarinahan ei koskaan ole pelkästään kaunista ja helppoa. Mutta kun ihmisillä riittää lämpöä ja empatiaa toisiaan kohtaan, löytyy aina ratkaisuja.

Entä millaisen kuvailun saisivat bändikaverisi? 

Olen jo hehkuttanut tätä heille kaikille, koska muusikko minussa heräsi heti Once’n ensisekunnilla, kun musikaali alkoi irkkujameilla. Minulta pääsi silloin onnellinen pieni pillitys. Miten ihanaa on, kun taitavat tyypit ovat koolla soitinten varressa, ja irkkumusaa pääsee harvemmin livenä kokemaan. Once´ssa on äärimmäisen kaunista musiikkia ja tilaa osaaville muusikoille. Ja käytössä on oikeita akustisia soittimia, siinä on taikaa. Kuvailisin musiikkia taivaallisen kauniiksi.

Millainen on roolihahmoasi, Poika? 

Hirvittävän inhimillinen, tavallinen ihminen, joka haaveilee muusikon ammatista. Eli hyvin tuttu minulle itselleni. Ei tarvitse kauheasti näytellä, kun tyypin motiivit ja tapa elää ovat tutut. Minun ei tässä roolissa tarvitse kysellä ja perustella itselleni, miksi tämä tyyppi toimii siten kuin toimii.

Miten Once sinusta eroaa perusmusikaalista? 

Tässä hienoa ja erityistä on esimerkiksi se, että joka ikinen ääni mikä katsomoon kuuluu, tulee lavalta livenä. Ja vaikka meitä soittajia ja näyttelijöitä on paljon ja Turun Päänäyttämö on iso, on siitä saatu lavastettua tosi intiimi tila. Imureita korjaava katumuusikko ja maahanmuuttajatyttö ovat myös musikaalihahmoiksi epätyypillisen arkisia.

”On muitakin dynamiikkoja kuin täysillä.”

 

Once ilmestyi ensin elokuvana. Millaisen vaikutuksen se teki sinuun 19-vuotiaana?  

Lukiopoikaan se kolahti, suorastaan jysähti. Tietyn genren edustajille Once-elokuva oli sukupolvikokemus, niitä biisejä veivattiin yhdessä edestakaisin. Heräsin tämän elokuvan myötä yhteissoittoon ja folkkiin. Hevibändit jäivät taka-alalle, kun huomasin, että musiikissa voi myös vähän hipsutella ja on muitakin dynamiikkoja kuin täysillä. Bändikämpässä toki jyrättiin täysillä vielä sen jälkeenkin. Tuohon aikaan unelma kitaran soittamisesta New Yorkissa puski meille monesta suunnasta, Once ei ollut ainoa. Me seurasimme tarkkaan Once´n kirjoittaneen ja esittäneen trubaduuri Glen Hansardin ja muusikko Damien Ricen uraa. Heidän edustamansa musiikkityyli osoitti, ettei säveltäminen ole mystiikkaa, vaan mihin vain tekstiin voi tehdä nuotit ja laulaa biisejä omalla äänellä ja tavalla.

Mikä Pojan roolihahmossa osuu lähimmäs sinua? 

Totta kai rakkaus musaan. Mutta myös tietynlainen haparointi oman itsensä etsimisen kanssa, että mitä elämältä haluaa, mitä kannattaisi tehdä. Ja pohdinta valinnoista. Asiat ovat hyvin, mutta ovatko tarpeeksi hyvin? Onko tyhmää yrittää enemmän? Näihin kysymyksiin luulen kaikkien voivan samaistua.

Näyttelijöillä on aina unelmarooleja, onko Once´n Poika sinulle sellainen? 

Varhaisaikuisuus, jolloin ihmisen isoimmat muistot syntyvät, meni minulla tämän musan parissa, ja tulen aina palaamaan siihen. Että kyllä, on tämä sellainen. Tässä kaikki palaset ovat minulle kohdallaan ja on ihana päästä rapsuttamaan kitaraa. Leppäsen Tuukka teki Lillanilla Poikana upean, omannäköisen roolin ennen minua, nyt on minun aikani.

Mikael Saari esitti yhden Once-musikaalin biiseistä julkistustilaisuudessa 29.2.2024. Kuva Satu Kemppainen. 

Oletko folk-tyyppi? 

Ajattelen, että muusikon oma ääni muotoutuu läpi koko elämän. Itselleni oli vapauttava hetki tajuta, ettei minun tarvitse olla hevari, poppari tai indiemuusikko. Voin ihan rauhassa tehdä tässä hetkessä hyvältä tuntuvaa musiikkia, edusti se mitä genreä tahansa. Musikaalityyppi on kuitenkin vähän vaikea olla, koska ei välttämättä ihan kelpaa näyttelijäksi eikä toisaalta muusikoksikaan. Jared Leto puhui juuri jossain siitä, miten hänen 30 seconds to Mars -bändilleen naureskellaan, koska hän tekee sekä vakavaa näyttelijänuraa että idolirokkia. Se on minusta aivan älytön vaatimus, että pitäisi rajoittua vain yhteen asiaan. Tietysti sitä haluaa lavalle, jos on pitkään nyhjännyt studiossa ja tehnyt musaa itsekseen. Silloin on luonnollista kaivata väliin teatteria ja ohjattavana olemista. Minusta itsensä rajaaminen ei ole tarpeen taidealalla eikä muuallakaan. Olavi Uusivirta muuten on Suomessa onnistunut sekä vakavasti otettavan muusikon- että näyttelijänuran tekemisessä.

Miten näyttelijä-muusikon työ istuu sinulle?

Minulle elämässä tärkeintä ovat koti ja lapset, mutta voin hyvin heilua viikonloput glitterhaalarissa laulamassa Queenia show-musikaalissa. Näen itseni duunarina, joka haluaa lähinnä elättää perheensä. Alkuviikot olen kotona lasten kanssa ja loppuviikon esityksissä ja keikoilla. Haluan opettaa lapsenikin siihen, että työtä on tehtävä, mutta ala voi olla mikä vaan.

”Reikäisessä autossa, reikäisissä verkkareissa, matkalla kotiin tiskaamaan.”

 

Millainen olisi musikaali Mikael Saaren elämästä? 

No siinä olisi tosi paljon kuravaatteiden kuivattamista, aivan järjestön määrä autolla ajelua ja puutarhahommia. Musikaalissa olisi myös aika paljon kasvatuksellista huutamista. Elämänmakuinen se varmasti olisi. On muuten hassua, että koko näyttelijän elämä kuvitellaan usein jonkin yhden roolin perusteella. Oikeastihan rooli häviää, kun poistun lavalta ja seitsemän minuuttia sen jälkeen istun reikäisessä autossa, reikäisissä verkkareissa, matkalla kotiin tiskaamaan. Once’ssa Pojan rooli on ihanan lähellä itseäni, mutta toki on hauskaa välillä revitellä jonain hahmona, riehua lavalla, sekoilla ja käyttää ihan järjettömiä vaatteita. Nautin paljon erilaisten roolien näyttelemisestä. Olen tähän mennessä tehnyt aika monta prinssiroolia, joissa ei ole juurikaan tekemistä, mutta silti parhaat biisit esitettäväksi. Joskus haluaisin tehdä raivopäisen pahiksen tai jonkun sketsihahmon nurkassa. Mikään noista Guyta lukuun ottamatta ei kuitenkaan kuvaa minun elämääni.

Miten iso rooli musiikilla on elämässäsi? 

Hirveän olennainen. Töissä lauletaan, kotona lauletaan. Lapsien kanssa me myös tanssimme paljon. Kotona soittimet ovat esillä aina. Töissä musiikki on juurikin työtä. Haaveilen ja koitan potkia itseäni siihen suuntaan, että saisin vapaa-ajalla pöytälaatikkobiisini levyksi asti. Mutta työn jälkeen musan harrastamista ei meinaa jaksaa, koska se maksaa hirveästi, eikä tuota rahallisesti juuri mitään. Itseni motivointi ja kalenterointi on siis vaikeaa. Poika, I know the feeling!

Mikä on suosikkisi Once’n kappaleista?  

Se vaihtelee. Damien Rice on musiikillisista esikuvista minulle se kaikkein tärkein, mutta Once’n musiikkiin tulen myös aina palaamaan. Say it to me now on loistava mies ja kitara -biisi, samoin Stay. Ne eivät kaipaa mitään muuta loistaakseen.

Kuvaus luotu automaattisestiMikael Saari ja Linda Hämäläinen hehkuvat Once-musikaalin päärooleissa. Kuva Satu Kemppainen. 

Millaista on näytellä päärooleja Linda Hämäläisen kanssa? 

Tosi ihanaa, helppoa, tuttua ja turvallista. Me tutustuimme Lahdessa teatteriopinnoissa ja viimeksi teimme yhdessä kesäteatteria Törnävällä. Koska Once on hienoviritteinen esitys ja siinä ollaan tekemisissä toistemme kanssa intiiminä pieninä ihmisinä, niin tuttuus vapauttaa harjoittelemista. Olen yleensä kauhean ujo vieraan ihmisen kanssa. Haen ja haistelen, että miten hän haluaisi, että teen. Tutusta ihmisestä jo tietää, että hän ei vihaa minua ja sanoo, jos ei tykkää jostain.

”Tässä musikaalissa on tilaa tehdä pienesti ja aidosti.”

 

Teillä on vielä kevään harjoituskausi kesken, mutta mitä erityisesti tykkäät tehdä Once-musikaalissa? 

Maaliskuussa harjoittelimme soittamista omana itsenämme, nyt teemme kohtaustreeniä. On paljon sellaista, mitä tykkään tosi paljon tehdä ja ne kaikki tulee itse asiassa heti musikaalin alussa. Tekeminen syvenee myöhemmin. Ehkä parasta on, kun pääsee olemaan super hiljaa isolla lavalla. Se on erityistä ja ihmeellistä, kun jokainen pikku rasahdus kitarasta kuuluu. Ja sitten kun kaikki muusikot tulevat mukaan, niin se stereokuva kutittelee minun aivojani. Ja puhekohtauksissa dynamiikka alkaa nollasta ja kasvaa, mutta kertaakaan ei silti tarvitse huutaa. En tajua, miksi teatterissa usein huudetaan, kun ei oikeassa elämässäkään tehdä niin. Tässä musikaalissa on tilaa tehdä pienesti ja aidosti. On kyllä yksi juttu mitä en tykkää tehdä ja se on Northstrandin lausuminen. Sitä paikannimeä hoetaan Once´ssa ihan koko ajan ja se on minulle hiton vaikea.