Valokeilassa: Mika Kujala

Mutta niin vain vei teatteri mennessään, kun sille pikkusormensa antoi. Haastattelussa Mika kertoo suhteestaan teatteriin. Haastattelu on tehty keväällä 2021.

Mika, oliko näyttelijä toiveammattisi?

No ei, ensimmäiset 18 vuotta elämästäni pelailin Forssassa koripalloa ja virittelin bändihommia. Ei minua teatteri kiinnostunut pätkääkään, vaikka äitini oli kyllä vienyt katsomaan esityksiä jokusen kerran. Lapsena asuimme vastapäätä paloasemaa ja palomies minusta piti tulla isona. Hengailin usein siellä asemalla ja olin mukana palopojissa.

Miten sitten päädyit näyttelijäksi?

Halusin laulaa ja hyvä ystäväni houkutteli minut Forssan mieskuoroon. Turkka Mali oli tekemässä musiikkinäytelmää teatteriin ja pyysi minua mukaan. Sanoin, että laulamaan voin tulla, mutta en sitten näyttele. Sain silti ison roolin ja teatteri vei mennessään.

Miten polkusi johti Turun Kaupunginteatteriin, jossa takana on jo 30 vuotta?

Kun innostuin teatterista, olin mukana monissa Forssan Teatterin esityksissä ja kesät Rauhaniemen kesäteatterissa Tammelassa. Samalla työskentelin Postin lajittelukeskuksessa. Kun kuulin, että Tampereen Teatterissa olisi avoinna näyttelijäharjoittelijan paikka, soitin teatterinjohtaja Rauli Lehtoselle ja sain kutsun koe-esiintymiseen. Hämmästyin, kun siellä ei ollutkaan ketään muita. Vain pomo yksin hienossa katsomossa ja kapellimestari pianon kanssa lavalla. Lauloin siinä sitten kappaleen ja esitin monologin. Sen jälkeen Lehtonen sanoi, että ei heillä mitään harjoittelijanpaikkaa ollut auki, mutta tule tänne vaan. Myöhemmin tajusin, että Rauhaniemessä ohjaajana olleella Paavo Liskillä saattoi olla näppinsä pelissä asiassa. Pääsin mukaan produktioihin ja tein välillä myös näyttämöjärjestäjän töitä. Kolmen vuoden aikana piti kiirettä, tein esimerkiksi yhden helmikuun aikana 31 näytöstä, vaikka kuukaudessa oli vain 28 päivää.

Huh, kuinka urasi sitten eteni?

Minulla oli mielessä, että kannattaisi pyrkiä pienempään teatteriin, jossa voisin saada isompia rooleja. Hämeenlinnan Teatterin johtaja Mikko Nousiainen näki minut Kurjat-musikaalissa vuonna 1985 ja bongasi minut teatteriinsa. Olin siellä kuusi vuotta, joista viimeiset kaksi yhdessä vaimoni Riitta Salmisen kanssa. Ja vuonna 1991 meidät pyydettiin Turkuun.

Ja nyt Turussa on perhe ja elämä. Lapsiasi kiinnostaa sama työ, miten suhtaudut siihen?

Emme ole varsinaisesti kannustaneet ketään kolmesta lapsesta näyttelijäksi, sillä olemassa on paljon helpompiakin ammatteja. Mutta koska tärkeintä on tehdä sitä mitä rakastaa, jos siihen vain suinkin on mahdollisuus, niin toki me siihen kannustamme aina. Poikani Eetu on kiinnostuneempi musiikista, mutta esikoinen Elviira valmistuu keväällä näyttelijäksi ja se taitaa olla myös nuorimmaisen Alisan toiveammatti.

Viime viikolla vietettiin tasa-arvon päivää, mitä se merkitsee sinulle?

Se on tärkeä aihe, katsoo sitä miltä kantilta vaan. Kyllä sen pitäisi olla itsestäänselvyys, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia sukupuolesta, suuntautumisesta, ihonväristä tai mistä vaan riippumatta. En voi käsittää, että joku katsoo olevansa toisen yläpuolella. Teatterikenttä on minusta muuttunut niin, että ohjaajalla ei ole enää absoluuttista valtaa, vaan asenne on onneksi nyt keskustelevampi. Ja tästä aiheesta on hyvä puhua, ei saa tuudittautua siihen, että minusta vain tuntuu, että meidän kentällä asiat ovat hyvin. Ei meistä kai kukaan ole tässäkään aina mikään  malliesimerkki, mutta jokaisen pitää pyrkiä toisten kunnioittamiseen.

Millainen olet työkaverina, miten kollegat kuvailisivat sinua?

No ei ne varmaan ainakaan intellektuelliksi kuvailisi. [Naurua.] Yritän olla oma itseni ja reilu ja pitää töissä rentoa ilmapiiriä yllä, sillä hauskaa pitää olla, tekee sitten mitä työtä tahansa. Vitsejä irtoaa, hyviä ja useimmiten niitä toisenlaisia.

Olet esiintynyt urallasi lukuisissa musikaaleissa, kumpaa teet mieluummin, niitä vai draamaa?

Ei minulla ole suosikkigenreä. Olen ollut alusta asti auki kaikelle ja sen takia saanut hienoja kokemuksia. Se on ollut hieno huomata, että laulavien näyttelijöiden arvostus on kasvanut kollegoidenkin keskuudessa. Itse suhtauduin aikoinaan esimerkiksi operetteihin vähän väheksyvästi, mutta sitten löysin itseni samasta operetista Leena Takalan ja Jarmo Alosen kanssa ja heitä katsoessa tajusin, minkä valtavan ammattitaidon sekin laji vaatii.

Mikä on suosikkisi musikaalikappaleista?

Hmm. Se on se… [Laulaa sävelmää.] Oopperan kummituksesta se on, en vaan muista nimeä!

Selvä. Entä mikä on suosikkimusikaalisi?

Niitä on paljon, mutta juuri nyt mieleen tuli Pieni kauhukauppa, jossa olin mukana Hämeenlinnassa. [Esittää lihansyöjäkasvia.] Musiikki toimi. Sen voi itse asiassa katsoa myös elokuvana, väriversiossa on samat biisit.

Oletko ollut tiukoissa tilanteissa näyttämöllä?

Elisabeth-musikaalin roolini Kuolemana oli ehkä hienoin, mitä olen päässyt tekemään, mutta niinä aikoina, vuonna 2005, ei vielä oltu yhtä tarkkoja näyttelijän turvallisuudesta. Hyppäsin joka esityksessä viistolavalta tasanteelle [demonstroi lavoja kännyköillä] niin korkealla, että virheliikkeestä olisi seurannut pahaa jälkeä. No, itsekin olisin voinut harkita, kannattiko niin tehdä. Mutta hypyt hoituivat, myös käänteinen benji-hyppy, joka kuului samaan rooliin. Oli myös mahtavaa lentää Peter Panina katsomon yllä lasten musikaalissa. Nautin niistä tosi paljon.

Millaiset roolit ovat antoisimpia tehdä?

Kakolan ja Seilin aikana huomasin, kuinka mielenkiintoista on, kun saa näytellä oikein pahaa ihmistä. Siinä on paljon uusia tasoja, joita saa hakea itsestään. Ja vaikken ihmisenä ymmärrä niitä pahoja tekoja, niin näyttelijänä pitää kuitenkin rakastaa omaa rooliaan ja koittaa roolihenkilönä hakea oikeutusta niille. Näytöksen jälkeen teki aina hyvää pudottaa rooli ja todeta, että onneksi, onneksi en ole tuo tyyppi.

Sitten pikakysymyksiä: on sinun ruoanlaittovuorosi, mitä kokkaat?

Teen ruokaa oikein mielelläni. Jos on aikaa, teen vaikka pitsaa. Ja ehdottomasti pitsakivellä.

Olet suosikkiharrastuksesi parissa, mitä tapahtuu?

Nöyryytän kapellimestari Jussi Vahvaselkää squash-kentällä, tietenkin.

Kaukosäädin on sinulla, mitä katsotaan?

Meillä on kaksi kaukosäädintä samaan telkkariin ja yleensä ne on kyllä Alisalla molemmat. Ja Modernia perhettä katsotaan. Riitan kanssa kaksin katsotaan myös murhasarjoja.

Olet yksin näyttämöllä, kun ylhäältä kuuluu kuiskauksia. Kuka kummittelee?

Jaa, se on varmasti Salmen Ripa, eli edesmennyt kollegani Risto Salmi, joka siellä elvistelee vaatteillaan. Meillä oli Ripan kanssa aina sellainen kisa, että kumman roolihahmolla on korkeampi asema ja hienompi rooliasu. Sitten jossakin näytelmässä Ripan roolihahmoksi osui Jumala ja se kisa loppui siihen.

Aloitat muistelmiesi kirjoittamisen elämäsi huippuhetkestä, mistä kirjoitat?

Siitä tulee trilogia, joka sisältää kaikkien lapsieni syntymän. Ja ensimmäisen kirjan johdantoon tulee naimisiinmeno Riitan kanssa. Perheeseen ne kaikki kohokohdat liittyvät. Ensin tulee perhe ja sitten kilometrien päässä alapuolella seuraa teatteri, joka sekin on tärkeää, ja sitten kaikki muu hömpötys.

Olet viettänyt koko aikuiselämäsi näyttämöllä, onko rakkaus alaa kohtaan säilynyt?

Kyllä se on, vaikka takana on raskaampiakin aikoja. Ei kai se into pysy millään alalla kaiken aikaa samana. Olin virkavapaalla 2000-luvun alussa, kun tunsin olevani todella väsynyt. Ei tuonne lavalle voi mennä takki tyhjänä. Tosin teatterihommissa olin nekin kaksi vuotta, mutta jo hetkellinen maisemanvaihdos virkisti.

Onko sinulla toteuttamatta jääneitä haaveita?

No yksi laulamiseen liittyvä on kyllä. Meillä oli täällä Turussa tanssilavabändi, joka teki ennen kuihtumistaan yhden keikan mittaisen maailmankiertueen Littoisten lavalle. [Naurua.] Sen jälkeenkin olen ollut tanssilavakeikoilla muutamaan otteeseen. Niistä jäi mieleen se hieno tunnelma, mikä syntyi selkeästä konseptista: toiset olivat tulleet sinne esittämään tanssimusiikkia ja toiset tanssimaan sen tahdissa. Haluaisin kyllä lisää musajuttuja elämääni.