Valokeilassa: Minna Hämäläinen

Viimeiset 25 vuotta kaupunginteatterissa näytellyt Minna valmistautui haastattelun tekohetkellä rooliinsa Loviisana kevään 2020 pääteoksessa Niskavuoren nuori emäntä.

Minna, miten sinusta tuli näyttelijä?

Synnyin Kuopiossa, mutta opiskelin näyttelijäksi Lahdessa ja Tampereen Nätyllä. Valmistuttuani sain kiinnityksen Kuopioon, minne silloinen puolisoni oli muuttanut jo aiemmin. Se oli ristiriitaista, sillä isäni oli myös näyttelijä ja nyt palasin kotiseudulle ja vielä samaan työpaikkaan hänen kanssaan. Olisi ehkä ollut mielekkäämpää kokeilla omia siipiään jossain muualla, kuin isän silmien alla. Nykyisin on paljon helpompaa olla samalla näyttämöllä aviomiehen kanssa. Mieheni Stefan (Steffe) Karlssonin kanssa puhumme töistä tasavertaisina, enkä enää tiedä näyttelemisestä ihan kaikkea, niin kuin joskus vastavalmistuneena luulin tietäväni.

Miten tiesi kävi Turkuun?

Kuopioon olisi tavallaan ollut helppo jäädä. Mutta se helppous alkoi arveluttaa. Kehitynkö yhtään, jos jämähdän tuttuihin kuvioihin… Kun tuli ilmi, että Turussa saattaisi olla töitä tarjolla, tartuimme siihen heti kiinni. Me tultiin entisen kihlattuni kanssa töihin Samppalinnan kesäteatteriin. Siellä joku sanoi, että olette kuulemma tulossa Turun Kaupunginteatteriin. Se tietty vähän hämmästytti, kun mitään varmaa ei oltu sovittu, mutta yksi päivä kaupunginteatteria johtava Ilpo Tuomarila sitten pyysikin juttusille. Ei siinä puhuttu palkoista tai muusta, vaan Ilpo kyseli uusimmista juoruista. Mutta jäätiin sitten tänne.

Miten teatterimaailma on muuttunut 25 vuoden aikana?

Johtajamuutokset ovat aina vaikuttaneet voimakkaasti teatterin ilmapiiriin. Töitä tehdään paljon, esityksiä on enemmän ja työmoraali on korkea. Viimeisin työ on aina käyntikortti seuraavaan. Ja omaan työarkeen vaikuttaa tietenkin perheellistyminen, vapaa-aikana tulee oltua enemmän kotona. Nykyisin näyttelijät ja tekniikan väki ovat lähemmin tekemisissä keskenään. Ja niin pitää ollakin, tehdäänhän me esitystä kaikki yhdessä.

Loviisa etsii omaa paikkaansa Niskavuorella. Missä on sun kaikkein omin paikkasi?

Sitä on kovin kaksijakoinen tässä asiassa. Omin paikka kotona on tietysti äitinä ja kumppanina. Ja sitten on työminä. Nyt kun Loviisan rooli pyörii paljon mielessä, aikaa jää liian vähän lapsille. Siitä on huono omatunto, välillä ihan itketykseen saakka. Vaikka eivät lapsetkaan kyllä automaattisesti halua äidin kanssa hengata, mutta haluaisin olla enemmän läsnä kotona kuitenkin. Loviisan rooli on silti valtavan hienoa päästä tekemään, en itse asiassa uskonut, että se lankeaisi minulle, kun luin näytelmää uudestaan viime keväänä. Olen nähnyt aiemmin Loviisan Lahdessa kollegani Ulla Reinikaisen esittämänä. Se on kyllä todella hieno rooli.

Minkälaista Loviisaa on esittää?

Loviisa on niin, niin traaginen, rakkautta janoava henkilö. Kunpa hän osaisikin tehdä parempia valintoja ja olla kovettamatta itseään. Lavalla roolihenkilöään ei tietenkään voi sääliä, silloin seison Loviisan päätösten takana ja nautin tällaisen huippudraaman tekemisestä. Ohjaaja Susanna Airaksisen kanssa on turvallista tehdä, kun ilmapiiri on keskusteleva ja saan apua, jos en ymmärrä jotain roolihahmoni vaikutinta. Ja se, että Steffe esittää Juhania, nopeuttaa asioita näyttämöllä, sillä meillä on avioparina vahva luottamus toisiimme jo valmiiksi. Tarvitsen usein Steffeä tukijana ja toisina silminä töissäni.

Mitä Niskavuori antaa katsojalle vuonna 2020?

Ohjaajana Susannalla on selkeä oma näkemys teoksesta ja vahva teatterikieli. Rahan tavoittelu ja sen perusteella tehdyt päätökset määräävät elämää Niskavuorella. Siksi kaikilla siellä on huono olla. Ja pelkään, että näyttämön ulkopuolellakin tällä nykyisellä välinpitämättömällä käytöksellä ja häikäilemättömällä poliittisella päätöksenteolla päädytään pian takaisin Niskavuoren aikaan. Tunteet katoavat vallanhalun alle. Siitä esitys toivottavasti varoittaa nyt yleisössä istuvaa. Raha ei tuo onnea.

Mikä on sun unelmarooli?

Kuka pelkää Virgiania Woolfia -näytelmän Martha, oli siitä asti, kun luin näytelmän nuorena. Bergmania voisin tehdä aina ja klassikoita myös. Enkä huippukomediastakaan pahastuisi.

Onko johonkin rooliin valmistautuminen jäänyt erityisen hyvin mieleen?

No yksi muisteltava on Tivoli-näytelmä, jossa esitin pehmoleluhirvi Möttöstä. Leikin tyttäremme pehmoleluilla ja tutkin, miten niiden jalat leviävät lattiaa vasten. Möttösen veltto liikekieli löytyi sitä kautta. Nyt Babe – urhean possun koiraemon rooliin valmistautuessa katseltiin ohjaaja Milko Lehdon kanssa videoita paimenkoirista ja huomattiin, että ne ovat tosi usein valmiusasennossa ihan vatsa kiinni ruohossa. Siihen ei oma fysiikka enää tahdo taipua, mutta juoksen koirapuvussa lähes koko kaksituntisen näytelmän ajan. Niin ja yksi todella vaikea asia savolaiselle on Turun murre, jota Kirsi Tarvaisen kanssa koitettiin väkisin opetella Ihana neiti N. -näytelmää varten. Kirsi on Kainuusta, joten meillähän meni välillä ihan metsään molemmilla. Jumatsukka se oli vaikeata!

Kenen kanssa työskentelystä olet saanut eniten irti?

Ohjaaja Pasi Lampelan. Olen ollut kolmessa hänen jutussaan mukana, parhaillaankin näyttelen Don Juanissa. Mutta vuoden 2011 Yksityisiä keskusteluja oli minulle käänteentekevä, silloin hänen ohjauksessaan kääntyi uusi sivu näyttelijänä. Lampelan ohjauksessa on todella turvallista päästää irti omasta häpeästä ja kokeilla. Jokainen näyttelijähän on aina nollapisteessä uuden työn alkaessa, oli aiempaa kokemusta kuinka paljon tahansa.

Kenen kanssa jaat työhuoneen?

En kenenkään, nyt kun Ella Lahdenmäki palasi Helsinkiin ja Eila Halonen jäi eläkkeelle. Se kyllä näkyy, siellä on häpeällisen sotkuista. Varsinkin meikkipöydällä. Teen usein itse maskini, koska olen liian malttamaton istumaan meikattavana. Hermot toimii vähän turhan nopeasti.

Löytyykö sinulta joku perversio?

Löytyy! Meillä pyykit ripustetaan koko- ja värijärjestykseen ja jokaisen perheenjäsenen pyykit omana kokonaisuutenaan. Jos ne sekoittaa, se tuntuu musta fyysisesti pahalta. Voit vain kuvitella miten hyvin muut meillä ymmärtävät tämän asian tärkeyden. Toinen salainen pahe on Candy Crush -kännykkäpeli, jolla nollaan aivoja.

Löytyykö vielä Pirkka-niksikin?

Tänä jouluna opin irrottamaan pihkan lattiasta. Se lähtee nimittäin voilla!