Historiikki

Kahden teatterin liitto

Toisen maailmansodan päättyessä Turussa toimivat sekä porvarillinen että työväen ammattiteatteri, Turun Teatteri ja Turun Työväen Teatteri.

Teatterien toimintaan ja varsinkin niiden talouteen heijastunut sodanjälkeinen epävarmuus asetti kahden teatterin järjestelmän koetukselle ja monissa kaupungeissa alettiin keskustella teatterien yhdistämisestä.

Turussa asiassa edettiin nopeasti, mihin vaikutti osaltaan Turun Työväen Teatterin tilojen palaminen jouluna 1945. Jo seuraavan vuoden alussa kokoontui ensimmäisen kerran vastaperustetun kaupunginteatterin oma teatterilautakunta. Turun Kaupunginteatterista tuli samalla myös Suomen ensimmäinen ns. täyskunnallinen teatteri.

Juhlavat avajaiset

Teatterin ensimmäiseksi pääjohtajaksi kiinnitettiin elokuvaohjaajanakin tunnettu Jorma Nortimo Suomen Kansallisteatterista. Hänen avukseen nimettiin kaksi pitkän teatteriuran Turussa tehnyttä ohjaajaa, Hemmo Airamo ja Toivo Hämeranta.

Ensimmäisenä ensi-iltana syyskuussa 1946 uusi teatteri esitti Shakespearen Myrskyn.

Näyttämötoiminta lähti käyntiin entisen Turun Teatterin tiloissa, jotka sijaitsivat Alvar Aallon suunnittelemassa Lounais-Suomen Maalaistentalossa. Vuonna 1954 tulipalo sotki jälleen turkulaista teatterielämää, sillä Maalaistentalon näyttämö paloi. Kaupunginteatterin uudeksi evakkotilaksi löydettiin upouusi ruotsalaisin lahjoitusvaroin rakennettu konserttitalo.

Uuteen rakennukseen

Sodanjälkeinen niukka taloudellinen tilanne oli muuttunut 50-luvulla hyvinvoinnin nopeaksi kohoamiseksi, mikä loi taloudelliset edellytykset seuraavalla vuosikymmenellä alkaneelle uusien teatteritalojen rakentamiselle.

Turussa oman teatteritalon suunnittelukilpailun voitti arkkitehtiryhmä Aarne Hytönen, Risto-Veikko Luukkonen ja Helmer Stenros. Periaatteena oli, että teatteritalon tulee näkyä katukuvassa. Se merkitsi ennen kaikkea näyttämötornia, josta tuli Turun Kaupunginteatterin tunnusmerkki. Teatteritalon valmistumisvuodesta muodostui kaupunginteatterin perustamisvuoden ohella teatterin historian tärkein.

Syyskaudeksi 1962 käyttöönotettuun rakennukseen tuli katutasoon sijoitettu 668 katsojaa vetävä päänäyttämö. Pyörönäyttämön, pyöröhorisontin, hydraulisesti orkesteritilaksi muutettavan etunäyttämön ja ennen muuta leveän näyttämöaukon myötä se antoi teatterille hyvät toimintaedellytykset. Aivan sama ei kuitenkaan toteutunut sivunäyttämöiden kohdalla, joita alkuperäisistä tavoitteista huolimatta rakennettiin lopulta vain yksi: sittemmin Sopukaksi nimetty pieni näyttämö.

Ohjelmistokin uudistuu

Turussa 1960-luku oli uuden ja dynaamisen näyttämötaiteen etsimisen aikaa. Vanhat perinteet velvoittivat vielä, mutta suunta oli niistä irti. Absurdismin ja uuden amerikkalaisen draaman ohella yleisöä kiinnostivat musikaalit West Side Story ja My Fair Lady sekä klassikkosovitus Täällä Pohjantähden alla.

Uuden talon ja teatterin toiminnan kasvun myötä teatterin johtoa muutettiin 60-luvun puolivälissä hajauttamalla se taiteellisen ja hallinnollisen johtajan viroiksi.

Teatterissa alettiin esittää yhteiskunnallisempia näytelmiä ja operetit, kuten Sirkusprinsessa, Mustalaisruhtinatar sekä Viktoria ja hänen husaarinsa ottivat musikaalien paikan teatteriyleisön suosikkeina.

Kotkien kausi ja menestyksen vuodet

Valtakunnalliseen suosioon Turun Kaupunginteatteri nousi 1970-luvulla, kun teatteritaiteen uudistajakaksikko Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg asettuivat Turkuun, ensimmäinen teatterin taiteelliseksi johtajaksi ja jälkimmäinen sen pääohjaajaksi.

Heidän vanavedessään Turkuun saapui myös tukku hiljattain yleisön tietoisuuteen nousseita nuoren kaartin näyttelijöitä kuten Esko Salminen, Heikki Kinnunen, Rose-Marie Precht, Juha Muje ja Vesa-Matti Loiri.

Kaupunginteatteri alkoi elää huikean suosion aikaa. Bussilastit toivat ihmisiä kaukaakin, ja televisio näytti niin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kuin Veijo Meren Aleksis Kiven dramatisoinnit.

Vuodet eivät olleet pelkkää menestystä, ja poliitikkojen sekä muutaman sanomalehden kanssa oli melkein jatkuvasti ristiriitaa. Långbacka ja Holmberg väsyivät, ja jotkut myös väsyivät heihin. Kaksikko ja samaan aikaan tulleet tähtinäyttelijät lähtivät vuonna 1977. Vielä vuonna 1999 Holmberg kirjoitti, miten “turkulaisuus on karmea käsite. Vitsiä siitä voi vääntää, mutta kun se alkaa raapia selkäpiitä, vitsit ovat vähissä.”

Psykologista draamaa ja tilakokeiluja

1980-luvulla siirryttiin edellisen vuosikymmenen yhteiskuntaa analysoivista näytelmistä kohti ihmisen sisäisen elämän tarkastelua. Politisointi vaihtui psykologisoinniksi.

Turun Kaupunginteatteri alkoi vuosikymmenen trendin mukaisesti tuottaa näytelmiä teatteritalon ulkopuolisiin tiloihin, kuten Punahilkan Hjeltin taloon Vanhalle Suurtorille tai Kohtauksia eräästä teloituksesta entiselle köysitehtaalle.

Turun Kaupunginteatterin näyttämöillä perinteisesti esitetystä tirkistysluukkuteatterista tehtiin irtiottoja rikkomalla katsomon ja näyttämön rajoja. Näytelmässä Hernando ja jumalankantajat katsojat seurasivat eri näyttämöillä erilaisia ensimmäisiä näytöksiä ja siirtyivät toiseen, yhteiseen näytökseen isoon saliin. Yleisömenestys ei aina noudattanut taiteellisia ambitioita.

Uutta yleisöä teatteri sai lapsista. Lastenteatterin kasvava merkitys näkyi lastennäytelmien, satubalettien ja nukketeatterin lisääntymisenä.

Myös tanssiteatterista tuli aikaisempaa näkyvämpää. Yhteistyötä tehtiin erityisesti Aurinkobaletin kanssa.

Lyhyin ja pisin johtajakausi peräkkäin 1990-luvulla

1990-luvulla Turun kaupungin teatterilautakunta teki rohkean ratkaisun. Samalla kun 25 vuoden jälkeen palattiin kahden johtajan mallista yhteen, valittiin tähän uusvanhaan virkaan jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen. Suhonen yritti rohkeita uudistuksia, mutta ei jaksanut vuotta pidempään.

Suhosen jälkeen teatteria johtamaan valittiin Ilpo Tuomarila, joka hoiti työtä vuodesta 1993 vuoteen 2007. Tuomarilan johtajakaudella katsojamäärät lähtivät jälleen nousuun, ja hän lähti erityisesti vahvistamaan teatterin profiilia paikallisena kulttuuri-instituutiona. Koskaan aikaisemmin ei teatterin ohjelmistossa ollut samalla pieteetillä käsitelty aivan kotoisia turkulaisia aiheita.

Tuomarilan jälkeen johtajaksi valittiin Raija-Liisa Seilo, jonka johtajakaudella vietettiin Turun kulttuurikaupunkivuotta 2011 ja käynnistettiin sekä kansaivälistä yhteistyötä että teatterin yhtiöittämishanke.

Uusittu talo, uusi aika

Vuoden 2014 alussa Turun Kaupunginteatteri muuttui Turun kaupungin sataprosenttisesti omistamaksi osakeyhtiöksi. Samalla palattiin jälleen kahden johtajan malliin. Turun Kaupunginteatteri Oy:tä ovat vuodesta 2014 alkaen johtaneet toimitusjohtaja Arto Valkama ja taiteellinen johtaja Mikko Kouki.

Teatteritalo peruskorjattiin ja sitä laajennettiin vuosina 2014–2017, jolloin teatteri toimi Logomon evakkotiloissa. Mittavasta remontista vastasi LPR-arkkitehdit. Vuonna 2015 toiminta laajentui Turun ulkopuolelle Naantalissa toimivan Emma Teatterin kesäteatteriyhteistyön myötä.

Musikaalit nauttivat 2010-luvulla edelleen suurta yleisösuosiota ja ohjelmistovalintoja ohjasi halu kertoa paikallisia tarinoita. Päänäyttämöllä kantaesitettiin musikaalit Kakola, Seili ja Varissuo. Yleisön suosioon nousi myös fantasiaseikkailu Taru sormusten herrasta.

Syksyllä 2017 teatteri palasi laajennettuun teatteritaloon Aurajoen rannalla. Käytössä oli nyt paremmat työtilat ja kolme näyttämöä: entistä syvempi ja tekniikaltaan uusittu Päänäyttämö, täysin uusi Pieni näyttämö sekä muunneltava ja intiimi Sopukka. Sopukasta tuli yhteistyönäyttämö, jota Kaupunginteatteri pystyi tarjoamaan myös vapaan teatterikentän käyttöön.

2020-luvun tarina on vasta alkamassa

2020-luvun alkua varjosti koko maailmaa ravistellut koronapandemia ja teatterialan taloudellinen epävarmuus. Teatteri avasi Diginäyttämön, jonka kautta teatteriaiheisia lähetyksiä pystyi seuraamaan myös etänä. Uuden näytösareenan tarjosi myös teatterin oma ravintola Viides näyttämö.

Useampi näyttämö mahdollisti yhä monipuolisempia ohjelmistovalintoja, ja vuosikymmenen alkuun mahtui menestyksekkäiden musikaalien lisäksi kokeellisempia näytelmiä, kuten Rakkaani, Conan Barbaari ja Äiti.