Valokeilassa: Markus Ilkka Uolevi

Päänäyttämöltä tuttu pitkä mies, Turun Kaupunginteatterin näytteljäkiinnitys Markus Ilkka Uolevi kertoi kuulumisensa Don Juan -komedian harjoitusten lomassa elokuussa 2019.

Markus ja Turku, kuinka onnellinen yhdistelmä?

Ihana yhdistelmä! Minähän olen turkulainen ja äärimmäisen Pro Turku -henkinen ihminen. Välillä vitsailen, että olen niin ”turkunationalisti” että elämäni kamalimmat vuodet olivat opiskeluaikanani Tampereella. Kaupungissa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa ja vuodet siellä olivat kyllä täynnä upeita kokemuksia. Valmistuin sieltä näyttelijäksi ja tutustuin tulevaan vaimooni, mutta olihan se turkulaisena äärimmäisen ahdistavaa asua Tampereella. Turkuun palattuani hengitin taas vapaammin.

Miten sinusta tuli näyttelijä?

Vanhemmat veivät mua teatteriin jo lapsena. Olin jo silloin sen verran esillä olevaa sorttia, että äiti ajatteli, että R-vikani on parempi korjata heti, ettei se vain nouse myöhemmin näyttelijän uran esteeksi. Harrastin myös yleisurheilua, mutta vaikka mulla on pitkät raajat, en olisi koskaan pärjännyt urheilussa. Ei ole kilpailuhenkeä, vaan yhdessä tekeminen on ollut mulle aina tärkeämpää. Yläasteen äidinkielenopettajani Elina Kouki vei luokkaamme katsomaan teatteria ja kannusti mua harrastamaan sitä. Turun Nuoren Teatterin kurssin kautta jatkoin Teatteri Tarmoon, kun äitini löysi lehdestä ilmoituksen, jossa haettiin näyttelijöitä hieman suurempaan musikaalituotantoon. Soitin Tarmoon ja pääsin mukaan 14-vuotiaana. Valmistuttuani näyttelijäksi soitin vuorostani Mikko Koukille ja puhuin itseni tänne Kaupunginteatteriin. Välissä improilin ja esiinnyin Turun ylioppilasteatterilla ja Tampereella ammattiteattereissa.

Mikä on haastavinta näyttelijän työssä?

Häpeän voittaminen. Nuorena mulla ei ollut itsekritiikkiä vaan halusin kokeilla kaikkea heti. Sen innokkuuden haluan ehdottomasti säilyttää, mutta nyt vanhemmiten on tullut epäonnistumisen pelkoa. Edelleenkään en arastele yhtään esillä olemista, mutta joskus jännitän harjoitustilanteissa uuden kokeilemista. On vaikeaa tehdä näyttämöllä jotain hävettävää, mutta vielä pahempi on, jos kohtaus jää vajaaksi. Pitää uskaltaa ottaa se viimeinen, vaikea askel. Kuten ohjaaja Pasi Lampela sanoi Don Juanin harjoituskauden alussa: “Mitä enemmän hävettää, sitä paremmalta se näyttää”.

Don Juanista puheenolleen, ketä näyttelet siinä?

Mulla on kaksi roolia, rakastettava ja kaiken äärimmäisen tosissaan ottava Pierrot ja kunniaansa puolustava Don Carlos. Toinen on sellainen “elämämkoulunsa käynyt”, toinen asemansa ja velvollisuutensa tunteva ja niiden vaatimusten vääryyden tiedostava hovimies. Molemmat ovat antoisia näyttelijälle. Myöhemmin syksyllä alkavat sitten Babe – urhean possun harjoitukset.

Mikä on suhteesi lastenteatteriin?

Mun ensimmäinen ammattityö oli Linnateatterin kiertue-esitys Onnin paras lahja. Se opetti, että lapset ovat armoton yleisö, joka näyttää välittömästi mitä mieltä on esityksestä. Siksi näyttelijän pitää olla täysillä mukana, laiskoja vetoja ei saa olla. Opin myös, että siinä astuu miinaan, jos näyttämöllä alkaa huvittaa itseään sen sijaan, että luottaisi tekstiin. Babessa on onneksi syvyyttä ja aika realistinen maailma, jossa ollaan. Se vetoaa tunteisiin ja opettaa lapsille tärkeitä asioita, mutta viihdyttää aikuisiakin. Odotan jo innolla Baben harjoituskauden alkua ja nukketeatterityöskentelyyn tutustumista.

Miten lähestyt erilaisia roolejasi?

Voisi yleistää, että jos käsikirjoitus on hyvä, se antaa näyttelijälle kaikki avaimet käteen roolin tekemiseen. Toki taustatutkimus ja ohjaaja auttavat aina. Ohjaajan näkökulma saattaa olla hyvin erilainen kuin se, minkä näyttelijä on valmistellut harjoituskaudelle, silloin lähdetään alusta hakemaan uutta lähestymistapaa. Itse olen ehdottava ja itseohjautuva näyttelijä, tulen yleensä lukuharjoitukseen valmiin hahmoluonnoksen kanssa.

Kenen kanssa työskentelystä olet oppinut eniten?

Erityisesti Paavo Westerbergin ohjauksessa työskentely kevään Hamletissa oli antoisaa. Sitä tehtiin niin täysin prosessissa. Meillä oli ensemble ja vapaa hiekkalaatikko temmellyskenttänä. On ilahduttavaa, että Turun Kaupunginteatterissa pääsee kokeilemaan erilaisia tapoja työskennellä.

Onko sinulla haaveita näyttämötyöhön liittyen?

On! Improvisaation ja toisistaan erilaisten roolitöiden lisäksi Stand up kutkuttelee. Treenailin sitä jo Eirtovaaran Mikan kanssa opiskeluaikanani ja nyt Näytelmä joka menee pieleen harjoituskaudella Mika kovin tiedusteli, että milloin olisin taas valmis nousemaan lauteille. En halua jumittua mukavuusalueelle, vaan pyrin aina haastamaan itseäni uudelleen. Riskejä pitää uskaltaa ottaa ja vain niiden kautta voin kehittyä paremmaksi näyttelijäksi.

Miten vaikkapa monologin tekeminen?

Monologin tekemiseen pitäisi olla painava syy. Niitä ei tehdä muuten vaan tai käskystä. Mulle se syy voisi olla Turku-rakkaus ja kiinnostus Jarkko Laineen runoihin. Jarkkohan oli myös ennen kaikkea turkulainen isolla T:llä. Takaisin tänne muutettuani löysin hänen runokokoelmansa Sammakon Kirjakaupasta ja samaistuin heti hänen tekemiinsä huomioihin kaupungistamme. Lainehan on kaiken muun työnsä lisäksi sanoittanut esimerkiksi Baddingin biisit Bensaa suonissa ja Pilvet karkaa, niin minäkin. Tämä tyyppi ansaitsisi tulla henkiin herätetyksi! (Toim. huom. Käsikirjoitusta odotellessa.)

Minkä teatteriin liittyvän tabun rikkoisit mieluiten?

Ainakin sen, ettei teatteriesityksestä voisi muka puhua, jos ei tiedä siitä tarpeeksi. Toki hyvä sääntö olisi, että ainakin käy katsomassa sen esityksen, josta meinaa keskustella. Käyn erittäin mielelläni keskusteluja niidenkin kanssa, jotka eivät omasta mielestään ymmärtäneet esitystä. Enhän minäkään aina kaikkea ymmärrä. Tärkeintä onkin, että esitys herättää jonkin tunteen ja kiinnostuksen ajatella asiaa. Teatteri on ennen kaikkea yhteisö- ja yleisölaji ja ilman katsojia tämä työ olisi aika erilaista. Mielelläni lisäisin vuorovaikutusta yleisön ja esiintyjän välillä entisestään.