Yleisö muistelee: Siitä se lähti
Vasta 11-vuotias pikkuinen tytöntyllerö maaaseudulta pääsee äidin työpaikan ryhmämatkalle mukaan nykyisen Turun kaupunginteatterin näytökseen Seitsemän veljestä, mistä seurasi ikirakkaus teatteriin mahdollisuutena oppia uutta, tuntea suuria tunteita ja elämyksiä, nousta niin sanotusti arjen yläpuolelle kokemalla jotakin hyvin ainutlaatuista ja merkityksellistä, mikä saattaa jopa auttaa tekemään valintoja omassa elämässä. Esityksen ansiosta maalaistyttö kiinnostui kirjallisuudesta niin paljon ja sillä seurauksella, että äidinkielen arvosana kohosi kiitettävään pysyen siellä tasolla kaikkina seuraavina kouluvuosina. Esitys avasi myös maalaistytön silmät tiedostamaan elämää olevan muuallakin kuin Eurassa. Se, jos mikä oli perustavaa laatua oleva oivallus koko loppuelämää ajatellen. Kiitos teatterilaiset. Teette yhä nyt jo isoksi aikuiseksi kasvaneen naisen elämästä kiehtovaa, intohimoista ja elävää kaikkien eri vuosien varrella esittämienne produktioiden kautta. Enää en voisi edes kuvitella minkälaista elämä olisi ilman teitä ja teidän korkeaa ammattitaitoa ja luovuutta. Teatteri on niin tärkeää kuin ravitsemus, työnteko ja lepokin – nelikenttä hyvinvointiin ja mielenterveyteen.
Olin noin kahdeksanvuotias, kun perheeni Loimaalta lähti suuresti odotetulle teatterimatkalle. Emme vielä silloin usein käyneet teatterissa. Vasta sitten aloimme käydä useammin, kun olin jo teini ja tätini asui lähellä Tamperetta, joten teatterikäyntimme suuntautuivat useimmiten sinne (Tapani Pertun Salieri!!!). Ja välillä kävin yksin Helsingissä toisen tädin luona (Jukka-Pekka Palon ja Esko Salmisen Peer Gynt!!!). Mutta tuona iltana 1973-1974 istuimme Turussa. En ollut koskaan ollut ennen niin isossa teatterissa. Iso katsomo. Paljon ihmisiä. Harmillinen sairaustapaus ja illan esitys olikin Välskärin kertomukset. Aika pitkä niin pienelle, mutta rakastuin kyllä teatteriin jo sen kokemuksen aikana. En ihan ymmärtänyt aikuisten pettymystä siitä sairastapauksesta. Minä lähdin väsyneenä, mutta jotenkin liikutettuna kotiin. Miten ne osaa tehdä kaikkea tuommoista!!! Vuosia myöhemmin, kun teatteri oli vienyt sydämeni, tajusin aikuisten pettymyksen. Olimme lähteneet katsomaan kohuttua ja kehuttua Seitsemää veljestä ja juuri sinä iltana Vesku Loiri oli sairastunut! Ja vaikka olin saanut siltä illalta paljon, teatterihistorian missaaminen kyllä näin vuosiakin myöhemmin harmittaa! Onneksi olen saanut jokirannan upeassa teatteritalossa sen jälkeen monta upeaa kokemusta ja elämystä, naurua ja liikutuksen pakahduttavaa tunnetta. Raskaan katkerasti kuin Eero Ahon Machbeth tai kevyen sulavasti kuin Miiko Nousiaisen seremoniamestarin lentosuukko väliaikaesityksen aikana.
Pääsin ensimmäisen kerran elämässäni teatteriin vanhempieni kanssa, kun olin noin 7-8 vuotias. Esitys oli Kalle Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä tietysti Turun kaupunginteatterissa. Muistan, kuinka katsomon penkkien kangas tuntui karhealta ja sali huikean isolta. Mutta Seitsemän veljeksen päästessä lavalle, mikään ei häirinnyt keskittymistä. Miten joku asia voikaan lumota ja naulita penkkiin. Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kuinka hienolta kuulostikaan Oravan laulu, olin myyty. Näyttelijöiden lavakarisma tehosi, Juha Mujeesta tuli yksi suosikkinäyttelijöistäni ikuisiksi ajoiksi. Teatterista oli tullut osa elämääni. Seitsemän veljestä on kaikkien katsomieni esitysten vertailukohta, samaan timanttiseen kategoriaan pääsevät vain harvat ja valitut esitykset. Ja Turun kaupunginteatteri on se ainoa oikea kotiteatteri. Vain kerran teatteriin meno on ollut… no vähemmän mukavaa. Tullessani teatteriin, siinä Aleksis Kiven patsaan kohdalla, lokki lensi ylitseni pudottaen ”jätelastin” suoraan päälleni. Kyllä oli vaikeaa saada hiukset / vaatteet puhtaaksi sen jälkeen teatterin vessassa. Valitettavasti en muista mitä olin tulossa katsomaan, mutta siitä lähtien olen varmuudeksi kiertänyt Kiven patsaan kunnioittavan etäisyyden päästä. Siitäkin huolimatta, että kannan Kiven timanttia sydämessäni aina.
Minusta tuli kertaheitolla teatteritaiteen rakastaja v. 1967, jolloin isäni toi minut ensi kertaa Turun kaupunginteatteriin katsomaan lastennäytelmää ”Merten kauhu ja kaulanauha”. Merten kauhu oli kilttien merirosvojen, Tyyrpuurin ja Paarpuurin, laiva, joka pelastaa kotoaan yölliselle seikkailulle lähteneen Lillin ja hänen Leijonansa. Kuninkaan kaulanauha löytyy vanhasta ladosta… Kaikkein parasta lapsen mielestä oli pyörivä näyttämö: Miten sellainen voi edes olla mahdollista? Jyrki Vuoren tarina ja Paavo Liskin ohjaus lumosivat minut, pienen ekaluokkalaisen, aivan täysin – eikä lumo ole haihtunut vieläkään, kun nyt eläkeläislipuilla kulutan edelleen katsomon penkkejä! Lapsen mielikuvitus sai ihania aineksia mm. koulun ainekirjoitukseen. Kiitos teatterin taiasta! Kiitos myös isotädilleni, joka vei isäni jo 1940 -luvun lopulla teatteriin Turussa – perinne jatkuu!
Lapsuuden ystäväni (edelleen parhaat ystävät) äiti oli teatterilla töissä ja pääsin kaikkiin kenraaleihin 70-luvulla ja vielä 80-luvullakin. Silloin se kuuluisa teatterikärpänen puraisi. Suorastaan ahmin teatteria ja sinne pääseminen oli aina elämys ja kohokohta. Oli kuin eri maailmaan olisi tullut kun istahti penkille ja odotti esiripun aukeamista. Näin kaikki näytelmät vähintään kerran – useimmat useampaan kertaan. Esim. mikä eniten on minulle jäänyt mieleen ja sen näin 13 tai 14 kertaa, oli Väskärin kertomuksia. En tiedä, mikä siinä viehätti, mitä siinä oli, mutta muistan edelleen tarkkaan, kun Maija-Liisa Peuhu seisoi katsomosta katsoen näyttämön vasemmassa laidassa laatikon päällä ja lauloi ”Niin kaunista on metsässä kun loistaa illan kuu, hopeisna helkkää……” Sen kun vielä joskus kuulisi! Seitsemän veljestä ei siis ole se, mikä minulle ensimmäisenä tulee mieleen, kun Turun teatterimuistoista puhutaan. Vaan Välskärin kertomuksia. 90-luvulla teatteri jäi, kun tuli oma perhe ja lapset ja ns. ruuhkavuodet. Mutta sittemmin olen taas päästänyt sen kärpäsen sisälle. Omista lapsistani kärpänen ei oikein ole saanut otetta mutta aina he tulevat, kun äiti ostaa liput ja sanoo, että nyt mennään. Ainoaa lapsenlastani yritän kasvattaa paremmin ja hänen kanssaan käyn usein lastenteatteria katsomassa, missä sitä onkaan. Viirun ja Pesosen olemme nähneet jo useamman kerran ja joulupuuhat kahdestikin mutta ei kuulemma haitannut yhtään. Tämän ed mainitun ystäväni kanssa usein muistelemme näyttelijöitä, jotka silloin kuuluivat Turun kaupunginteatterin kalustoon ja hänellä äitinsä kautta onkin paljon ns. sisäpiirin tietoa. Haaveilin itsekin tuolloin näyttelijän urasta mutta mukavuutta rakastavana en halunnut kaikkia viikonloppuja ja iltoja kuluttaa työn parissa. No, vuorotyötä päädyin kuitenkin tekemään. Teatteri on ja pysyy aina minulla tärkeimpänä kulttuurin muotona!
Oppikoulussamme Pansion yhteiskoulussa oli ihana suomenkielen opettaja, joka hankki meille useasti lippuja kaupunginteatteriin. Aika oli 1960-luvun ja 1970-luvun vaihde. Aivan uskomaton kokemus oli Holmbergin ja Långbackan ”Seitsemän veljestä”. Silloin tajusin, kuinka ihana maailma on teatterimaailma, jossa pääsee kokemaan erilaisia tunteita. Teatteri on siitä lähtien merkinnyt minulle paljon. Mieheni kanssa käymme paljon teattereissa sekä ammatti- että harrastajateattereissa. Pakko vielä kertoa koominen tapaus, kun nuorena parina mieheni kanssa olimme katsomassa Van Gogh ja postinkantaja- näytelmää, mieheni nukahti kesken kaiken ja alkoi päästää pientä unituhinaa. Jouduin oikein kunnolla tönimään häntä, ettei häiritsisi muita. Taitaa olla tavallista, että miehet nukahtavat kesken esityksen.
Ensimmäinen teatterikokemukseni oli n. 4-5 vuotiaana Turun kaupungin teatterissa, taisi olla vuosi 1963 tai 1964 ja esitys oli Kolme Iloista Rosvoa. Wau! Se oli niin mieleenpainuva kokemus pienelle tytölle, että siitä syttyi rakkaus teatteriin. Naapurissamme asui perhe, jonka isä oli teatterissa valo-/äänimies tai jokin tekniikan hoitaja. Hän otti minut ja veljeni katsomaan tuota kyseistä esitystä ja pääsimme katsomaan sitä hänen työpisteeltään. Tarkkaan en muista missä kohtaa se ”koppi” oli mutta jossain katsomon takana ylhäällä me olimme, eikä sitä enää taida ollakaan. Esitys oli ihana, musiikkia ja hienot värikkäät lavasteet, tanssia ja laulua. Tämä kokemus ei unohdu koskaan!.
Ihan ensimmäinen teatterkäynti lapsena n 10 v pian nykyisen teatteritalon valmistuttua, oli elämys jonka muistan edelleen. Enoni ja ja hänen vaimonsa työskentelivät teatterin tekniikassa ja saivat hankittua liput meille serkuksille, 5 suunnilleen ikäistäni lasta keskenään. Olimme parven eturivissä katsomassa ” Prinsessa ruusunen”. Muistan elävästi teatteriesityksen, hienot puvut ja upean ruususeinän linnan edessä. Tämä ihana kokemus on tuonut minut ja perhettäni kanssani teatteriin. Olen houkutellut lapsenlapsia kanssani katsomoihin, toivoen, että hekin saisivat ihanan kokemuksen.
Oma elinikäinen rakkauteni teatteriin alkoi tarkalleen vuonna 1981, kun astuin sisään Turun kaupunginteatteriin katsomaan Kolme muskettisoturia -näytelmää. Se oli aivan mahtava kokemus, joka tempaisi minut täysin mukaansa. Siellä katsomon hämärässä, näyttämön taian keskellä, minuun syttyi todellinen teatterikipinä – tuon illan jälkeen minusta tuli uskollinen ja intohimoinen teatterifani. Minulle teatteri on elävää taidetta, joka liikuttaa, naurattaa ja koskettaa joka ikinen kerta uudelleen. Rakastan sitä hetkeä, kun valot himmenevät ja tarina herää eloon silmieni edessä. Erityinen paikka sydämessäni on aina Turun kaupunginteatterilla. Se ei johdu vain sen tarjoamista upeista elämyksistä, vaan myös siitä ainutlaatuisesta tunnelmasta, joka alkaa jo teatteria lähestyttäessä. Teatteritalo sijaitsee niin uskomattoman ihanalla paikalla Aurajoen varrella. Jokainen teatteri-ilta on kokonaisvaltainen elämys: joenrannan kauneus, upea arkkitehtuuri ja sisällä odottava näyttämötaide sulautuvat yhteen täydelliseksi muistoksi. Vuodesta 1981 tähän päivään asti tuo ranta ja teatterin taika ovat vetäneet minua puoleensa!
Ensimmäinen kosketukseni teatterin ihmemaahan oli Fedja-setä, kissa ja koira -esitys Sopukassa joskus ehkä vuoden 1978 aikana. Olin siis 5-6 -vuotias. Sen muistan, että oli kylmää ja pimeää, eli talviaikaa elettiin. Retki teatteriin oli ikimuistettava jo senkin vuoksi, että Oulun serkut tulivat kanssamme katsomaan esitystä. Itse esityksestä muistan vain yksityiskohtia, kuten kissa Matroskinin opettaman tavan syödä voileipää ylösalaisin – jolloin hän pääsi nappaamaan leikkeleet leivältä omaan suuhunsa. Sekä kaupungin ja ”aikuisten maailman” sijoittamisen parvekkeelle, selvästi erilleen Fedjan ja ystävien onnellisemmasta kyläelämästä. Lämminhenkinen ja hauska tarina oli minulle entuudestaan tuttu, koska joku tädeistäni oli antanut kirjan minulle lahjaksi aiemmin ja sitä oli luettu ahkerasti. Teatterikokemus ei suoranaisesti vaikuttanut dramaattisesti elämääni, mutta kertoo minusta vahvasti lastenkulttuurin merkityksestä samoin kuin tarpeesta tehdä teatteria lapsille.
Lapsena tilausbussin kyydissä Hämeestä pääsi Turkuun, näytelmänä Långbackan ja Holmbergin kauden Välskärin kertomuksia, välskärinä ihana Heikki Kinnunen ja mukana myös komea Ilari Paatso. Väliajalla ääni ohjasi katsomaan mustaa Aurajoen pintaa, miten noitia heitettiin säkissä veteen ja se joka pelastui oli ainakin noita.
Olisiko ollut 60-luvulla kun pääsin näkemään Hello Dollyn Turun kaupungin teatterissa, olin aivan myyty ja rakastunut teatterin tunnelmasta, väreistä, ilosta ja musiikista. Seuraava kohtaaminen oli Kirsikkapuisto… mikä pettymys pienelle pojalle, ei milläään olisi jaksanut olla hiljaa ja katsoa. Rakkaus ei kuitenkaan pettymyksestä huolimatta hävinnyt vaan jaksanut kantaa näihin päiviin ja tulevaisuuteen. Teatterista on päässyt nauttimaan täältä etelästä aina Ylitorniolle saakka, niin kesällä kuin talvella sisällä ja ulkona.
Kävin jo pikkutyttönä teatterissa isoäitini kanssa -60 ja -70 luvuilla. Ihastuin Ilari Paatsoon, mutta musikaalitähdet Helena Takalo ja Olavi Levula olivat aivan ihania. Siitä alkoi teatteri innostukseni, jolle ei näy loppua, kiitos ihanista hetkistä ja joskus myös hieman pohtimista vaativista esityksistä. Ainoa, joka olisi toiveissa näin eläköitymisen lähestyessä, että myös eläkeläiset kuten opiskelijat pääsisivät esityksiin hieman halvemmalla.
Oman elämäni käännekohta oli todella mahtava, kun aloin käymään nuorena jo teatterissa vaikka aina ajattelin sen olevan vanhojen ihmisten paikka. Nyt olen harrastanut teatterissa käyntiä viimeiset 25 vuotta enkä päivääkään vaihtaisi pois. Voin sanoa, että koomista oli se, että huomasin viihtyväni tosiaan teatterissa enempi mitä kotonani. Kiitos että olette!
Teatterikäpänen puri jo lapsena kun pääsin isän työpaikan(Lounais-Suomen osuusteurastamon) tarjoamiin näytöksiin kerran vuodessa. Se oli niin upeaa lapsesta. Seitsemän veljestä ja Kreivitär Maritza olivat mieleenpainuvia. Teattereissa tulee edelleen ahkerasti käytyä. Viimeksi käytiin pääsiäisenä Semmareiden esiintymistä katsomassa. Tosi mahtavaa show, konsertti.
Kävin katsomassa vuonna -81 Kolme muskettisoturia. Rakastuin esitykseen niin, että kävin katsomassa sen kolme kertaa. Olin tuolloin vasta 6-vuotias. Rakkaus teatteriin syttyi. Vielä tänä päivänäkin rakastan teatterin tuoksua ja tunnelmaa. Se hetki, kun valot sammuu ja kaikki alkaa….
Ensimmäinen käyntini Turun Kaupunginteatterissa luokan kanssa aiheutti minulle teatterikärpäsen pureman ja teki minusta teatterissa kävijän. Olen myös tutustuttanut lapseni ja lastenlapseni teatterin ihmeelliseen maailmaan. Eli ensimmäinen näytelmä, Ville Viheltäjä (muistaakseni pääosassa oli Juha Muje) teki minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen ja pidän sitä käännekohtana omalla kohdallani liittyä teatterin suurkuluttajaksi😊
Rakkaus teatteriin sai alkunsa Turun kaupunginteatterista. Teimme silloisen kotikaupunkini koulusta retkiä teatteriin, oli 70-luvun alkupuoli, olin päälle 10-vuotias. Olimme sopukassa katsomassa Pekka Töpöhäntää, silloin se iski – vieläkin roihuava rakkaus teatteriin. Kiitos!!!
Kävin joskus pienenä esikoululaisena katsomassa kaupunginteatterin Tivoli-näytelmää. Muistan nähneeni siitä painajaisia sen jälkeen, mutta nykyään olisi jopa ihan kiinnostavaa, jos tuosta esityksestä löytyisi enemmän mediaa, kuvia esim.!
Elämäni ensimmäisen teatterikokemuksen sain Turun kaupunginteatterissa 1970 – luvulla. Kävin koulun kanssa katsomassa näytelmää Fedja-setä, kissa ja koira – vuonna 1978. Siitä lähtien minusta on tullut aktiivinen teatterissa kävijä. Löysin uudenlaisen maailman, jossa erilaiset tarinan kerrontatavat vievät mukanaan. Saa olla vastaanottajana, katselijana ja kuuntelijana tai jopa osallistujana juonen käänteissä.
Ensimmäinen teatteri kokemus vuonna 1975 Ville viheltäjä, se teki kyllä vaikutuksen pieneen tyttöön. Teatteri kärpänen puraisi ja sillä tiellä ollaan 50 vuotta oltu.
